Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaalaelämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sairaalaelämä. Näytä kaikki tekstit

27.10.2016

Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne
Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.
Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne
Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne
Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne
Matkalla alas Saanalta. Selfie.
Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie
Retkiä. Kuva: Minna Rinne
Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie
Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

20.11.2015

Lääkkeet vähenee edelleen

Leikkauksen jälkeen on kotiutuksesta asti tullut syötyä kerran päivässä Xarelto 10mg verenohennuslääkettä (vaikuttava aine rivaroksabaani) laskimotukosten ehkäisyyn. Laskimotukokset ovat tällaisen leikkauksen jälkeen mahdollisia viivästyneitä komplikaatioita. Todennäköisyyttä näille en löytänyt, mutta pahimmillaan seuraukset voivat olla vakavat. Kaksi pakettia sitä piti syödä ja eilen illalla tyhjeni jälkimmäinen ja samalla viimeinen paketti.


Sairaalassa laskimoveritulppia ehkäisevä lääkitys annettiin piikkinä vatsaan ja opin jo muutamassa päivässä vihaamaan sitä. Lisäksi jo ennen leikkausta puettiin kompressiosukat, joita pidettiin jalassa muistaakseni päivä leikkauksen jälkeen. Minulle ei selvinnyt täysin, miksi sairaalan kompressiosukissa oli reikä varpaissa, mutta järkeiltiin, että varmaan helpottaa nimilapun kiinnitystä, jos sairaalasta poistutaan kellarin kylmätilojen kautta. (En tiedä, onko kyseiset tilat tuossa sairaalassa kellarissa, mutta se tuntuisi luonnolliselta enkä oikeasti edes usko teoriaan)

Ennen vanhaan kuulemma verenohennuslääkitys on jatkettu kotona itse annettavina pistoksina, mutta kyllä tämä pieni nieltävä tabletti oli mukavampi. Hassun oloinen yksityiskohta käyttöohjeessa oli, että "jos on vaikeuksia niellä tabletti kokonaisena..." kun tabletin halkaisija on noin 3mm ja paksuus 2mm (arviolta, viimeinenkin on syöty niin en voi mitata).


Tänään jäljellä siis enää parasetamoli ja Vimovo tulehduskipulääke. Lääkityksessä ollaan siis samalla tasolla kuin viimeiset 5 vuotta ennen leikkausta, paitsi että tulehduskipulääkkeen merkki on vaihtunut Arcoxiasta Vimovoon. Ja 10 päivän päästä pitäisi loppua kaikki säännöllinen lääkitys. Erikoinen ajatus.

2.11.2015

Kotikuntoutusta ja huomioita sairaalakokemuksesta

Kotona on nyt oltu kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä. Tähän asti rutiini on pitkälti ollut sitä, että olen nauttinut suuresti siitä, että syödä voi, kun on nälkä, eikä mene niin kuin sairaalassa, missä aina ruokaa tuotiin juuri kun olin syvimmässä unessa. Päivä(t) tähän asti on rytmittyneet syömisen, jumppien, nukkumisen, lääkkeiden ottamisen ympärille. Muina aikoina tehokkaasti seuraa pitää Netflix. Kotona auttamassa on onneksi Minna. On turvallisempi olo, kun ei tarvi niin kovasti pelätä, että kyynärsauvat kaatuvat lattialle enkä saa niitä ylös ja tavaroiden siirtely paikasta toiseen myös olisi haastavaa. Yksin ollessa joku olkalaukku tai vastaava tulisi kovasti tarpeeseen ja syöminen lienisi suosiolla syytä hoitaa jääkaapin vieressä. En ainakaan keksi, miten kantaisin lautasia ja täysiä mukeja tai laseja sauvojen kanssa. Kotijoukoissa terapiaa järjestämässä on piristäneet Minnan lisäksi tietysti koirat, mukaan lukien 5 kappaletta 4-viikkoisia lapinkoiran pentuja. Murheet unohtuu, kun laittaa posken koiranpentua vasten.

Pentuterapiaa. Kuva: Minna Rinne
Kipujen osalta on mennyt kotonakin paremmin kuin osasin toivoa. Lääkityksenä tällä hetkellä Xarelto verenohennuslääke laskimoveritulppia vastaan (Opin jo vihaamaan sairaalassa saatuja napapiikkejä), Vimovo tulehduskipulääke ja parasetamolia ja Lyricaa kipuihin sekä tarvittaessa parasetamolia korvaamaan Panacod. Käytännössä kipuja ei ole ollut mainittavia määriä enkä ole edes kylmähoitoa jatkanut kotona, kun en ole kokenut turvotuksia.

Enimmät kivut ovat olleet lihaksissa, mikä on ymmärrettävää. Leikkausta edeltävät liikeradat olivat niin surkeita, että monet lonkkaa tukevat lihakset ovat käytännössä surkastuneet pois ja sinänsä yksinkertaisen oloiset jumpat tuntuvat äärimmäisiltä urheilusuorituksilta ja aamulla tietää, että eilen on urheiltu.

Sairaalakokemuksesta


Lopuksi vielä muutama sana sairaalakokemuksesta, kuten otsikosta saattaa ymmärtää. Sairaalassa kirjoittelu on tehty tabletilla, jossa bloggerin käyttöliittymä toimii vähän niin ja näin selaimessa ja sovelluksessa vielä epämääräisemmin, tekstin muokkaaminen ja isojen tekstien hahmottaminen on vaikeaa ja ehkä on oltu enemmän vähemmän lääkehuuruissakin.

Joka ikisessä vaiheessa operaatiota ja sairaalassa törmäsin ammattitaitoisiin, positiivisiin, motivoituneisiin ja asialleen omistautuneisiin ihmisiin. Jokainen kohtaamani hoitohenkilöstön jäsen, vaikka kiireinenkin, kuunteli ja ymmärsi potilasta. Ja jaksoi pitää positiivisen huumorin ja höpötellä hermostuneen potilaan kanssa. Itsensä esitelleiden hoitajien ja lääkärien ja muiden nimiä en tietenkään minun nimimuistillani muista.

Sisäänkirjautumisesta asti minulle selitettiin jatkuvasti, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Ainoa ongelma tietysti oli, että en koskaan tiennyt tarkalleen, että milloin. Ja jaksettiin myös tiedonjanoiselle kertoa asioista "mitä":n lisäksi myös "miksi". Vaikka tässä on oltu "urheita", niin homman läpi käymistä on helpottanut se, että olen koko ajan kokenut, että voin heittäytyä matkustajaksi ja minusta pidetään huolta.

Heräämössä anestesialääkärin esiteltyä itsensä tämä kysyi, että miltä tuntuu. Totesin: "Pelottaa." "Se on luonnollista tässä vaiheessa," totesi anestesialääkäri. Ja sen jälkeen selitti koko ajan tauhallisesti ja yksityiskohtaisesti, mitä on tekemässä ja vastasi lisäkysymyksiini kärsivällisesti. Sama palvelu jatkui leikkaussalissa, kun minua aseteltiin leikkausasentoon, asetettiin virtsakatetri, valmisteltiin muuten jne. Ja kuunneltiin, kun pyysin kylkeä kääntäessä, että saisin toisen lonkan aikana olla hieman enemmän hereillä. Tarkkailussa jo ensimmäisenä yönä minut ystävällisesti asetettiin puolittaiseen kylkiasentoon, hoidettiin turvallisen tuntuisesti kuntoon, kun verenpaineeni laskivat ja tuli huono olo. Tarkkailussa ja osastolla ystävällisesti jaksettiin käydä palvelemassa hölmön tuntuisissa asioissa ("Voisitko siirtää jalkaa", "Voisitko laittaa puhelimen laturiin", "Pudotin jääpussin"). Ja ensimmäisiä kertoja pystyyn noustessa nopeasti, mutta rauhallisesti ja turvallisesti nostettiin jalat takaisin sänkyyn, kun kerroin, että pyörryttää. Ruokakin oli kelvollista perusruokaa, ei mitään gourmet-elämyksiä, mutta ei ihan laitosruokaakaan. Osa yllättävänkin maukasta.

Peukku julkiselle terveydenhuollolle tarkkailusta leikkauspäivän iltana. Kuva: Minna Rinne
Mitä haluan sanoa on, että olen kiitollinen tämän potilaskokemuksen perusteella Suomen julkisesta terveydenhuollosta, enkä pysty hakemallakaan hakemaan mitään pahaa sanottavaa. Iso peukutus kaikille ihmisille, jotka minua hoitivat ja jotka julkisessa terveydenhuollossa tuottavat hyviä potilaskokemuksia!