Agilityä juoksuaskelin, lumilautailua ja purjekoneeseen sovittautumista

Onhan näistäkin asioista jo pari viikkoa aikaa, mutta on ollut olevinaan niin kiirettä, että ei ole oikein ollut ehtivinään päivittää blogiin asioita. Mutta pikkuhiljaa kun kerran rajoitukset poistuivat, olen alkanut varovaisesti pelkän voima- ja liikkuvuusharjoittelun lisäksi ottaa tuntumaa kaikenlaiseen harrasteluun.

Agilityhallilla noin 3,5kk leikkauksesta tehtiin yksinkertaista treeniä, ajatuksena oli kokeilla, miltä tuntuisi ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet. Henkinen kynnys oli kyllä aivan älyttömän korkea. Fyysisesti ei kipuja ennen, juoksun aikana tai sen jälkeen, mutta liikeradat oli kyllä tosi tehokkaasti hävinneet ja tuntui kuin opettelisi ihan uutta motorista taitoa.

Toinen pelottava kokeilu olikin sitten hypätä lumilaudalle. Näin aluksi vuokravermein ja ihan vaan lastenmäkeä vähän kokeilemassa Joupiskalla Seinäjoella. Aika haparoivaa sekin alkuun, mutta onnistui kuitenkin. Videossa ensimmäinen lasku. En muista että ois ollu noin jännää koskaan ennen laskea loivaa mäkeä. Pikkuhiljaa sekin homma kuitenkin alkoi taas sujua luonnolliselta. Seuraavana päivänä kroppa vähän muistutteli, että lumilautalihaksia ei ole hetkeen käytetty, mutta se oli vaan semmosta hyvää lihaskipua.

Kesääkin varten piti jo vähän käydä valmistautumassa ja käydä Oripään lentokentällä mökkeilemässä. Hiukan yritin olla hyödyksi myös purjekoneiden talvihuolloissa sen mitä tämmönen tumpelo pystyy. En ainakaan rikkonut mitään. Kerhon uusi koulukone tuli koeistuttua ja kyllä nyt koneeseen ujuttautuminen oli jo helpompaa kuin viime kesänä, vaikka se silloinkin onnistui. Lähiaikoina pitää vielä käydä ennen kuin voi omaa lentokautta aloittaa näyttäytymässä ilmailulääkärille, jotta voidaan todeta, että olen leikkauksen jäljiltä fit to fly.

DG:n ohjaamoon ujuttautuminen sujui helposti

Muuten on ollut mukavaa, että alkaa olla töiden jälkeen jo valoisampaa, niin alkaa olla mukavaa pidentää lenkkejä. Voimaharjoittelu on myös edistynyt ja tulokset ja liikeradat parantuneet jatkuvasti ja olen reilun kuukauden päästä valmis Saanan huiputukseen.

Turvatarkastuksessa

Lähdössä sateisesta Helsingistä kohti Wieniä

Yksi jännittävä asia lonkkaproteesien kanssa tuli koettua ensimmäistä kertaa viime viikolla, kun olin ensimmäisellä ulkomaan työmatkalla leikkauksen jälkeen. Hieman etukäteen siis mietitytti lähinnä, että mitä turvatarkastuksissa on odotettavissa lonkkaproteesien kanssa. Spoilaan heti alkuun, että tähän tarinaan ei liity suurta dramatiikkaa, ei lateksihanskoja eikä (oletettavasti lukijoiden suureksi pettymykseksi) edes riisuutumista ja alastomuutta.

Ensimmäinen turvatarkastus suoritettiin matkalle lähtiessä Turussa. Ihan normaaliin tapaan sujui metallinpaljastimeen asti, eikä se piippauskaan kauheasti järkyttänyt. Minullahan on hyvä voittoprosentti historiallisesti noiden metallinpaljastinten tekemissä arpahälytyksissä eikä ole eka kerta kun piippaa ja siitä seuraa jonkun asteista kopelointia. Tällä kertaa tosin hälytys tuli tietysti aiheesta. Mukava turvatarkastussetä alkoi sitten ensimmäisenä ehdotella, että syypää olisi vyö (joka oli tosin sillä hetkellä menossa läpivalaisusta läpi) tai kengät. Totesin, että syy lienee lonkkaproteesit. Turvatarkastussetä kysyi vain asiallisesti, että onko molemmat puolet ja totesin että juu. Sitten sellaisella sauvamallisella metallinilmaisimella otettiin piippaukset kummankin lonkan sivusta ja sen jälkeen sen turvatarkastuksen peruskopelointi ja ensimmäinen tarkastus läpäisty.

Wienissä sitten pari päivää kokouksissa ja vähän myös kaupungilla pyörimässä. Nyt kun oli uudet osat, kieltäydyin säännönmukaisesti joka paikassa hissien ja liukuportaiden käytöstä ja illalla vapaa-ajalla tuli käytyä pari geokätköä hakemassa. Matkan aikana tuli myös vahingossa uusi askelennätys uusilla osilla - vähän reilu 18000 päivässä lähtöpäivänä, kun oli aikaa käydä vähän kaupoilla ennen lennon lähtöä.

Wienin kentällä taas normaalisti turvatarkastukseen. Hetken jo luulin hämmästyksekseni, että tämä ei piippaakaan kun metallinpaljastin tuntui piippaavan vasta puoli askelta myöhässä. Kerroin sitten heti turvatarkastussedälle englanniksi, että mulla proteesilonkat ja varmuudeksi hädissäni näytin vielä kontrollikäynnillä hoitajan tulostamaa röntgenkuvaa asian perillemenon varmistamiseksi. Sitten taas sauvailmaisimella todettiin molemmilta puolilta piippaukset ja siliteltiin edestä ja takaa. Ja lopuksi vielä pyydettiin yksi kerralla nostamaan jalka laitteen päälle, joka etsii metallia kengistä ja taas menoksi.

Etukäteenhän yritin etsiä, että miten proteesien kanssa turvasta selviytyisi sujuvimmin, mutta Finavia ei ainakaan helposti tarjoa yhteystietoja, että tavallinen kansalainen voisi kysyä, miten turvatarkastuksesta tulisi mahdollisimman sujuva, kun tiedetään, että portti piippaa. Tai jos joskus ei piippaa, aion pyytää tarkistamaan toiminnan, mullahan on kummallakin puolella semmonen kutakuinkin käsiaseen kokoinen ja muotoinenkin metallinpala. Mielenkiintoista olisikin nyt päätyä jollekin kentälle, jossa on läpivalaisu, niin näkisi meneekö sujuvammin. Ainakin kesällä Frankfurtissa vaihtaessa turvassa taisi olla pelkkä läpivalaisu eikä lainkaan metallinpaljastinta.

Ehkä tässä pikkuhiljaa oppii, kuinka homman saa hoidettua pienimmällä häiriöllä kanssamatkustajien turvatarkastuksen sujuvuudelle.