Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne

Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.

Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne

Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne

Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne

Matkalla alas Saanalta. Selfie.

Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie

Retkiä. Kuva: Minna Rinne

Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie

Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

Talvilomaseikkailut, osa 5, Saanan huiputus

Tämä teksti pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä vihdoin, ennen kuin siirrytään kesäaktiviteetteihin ja miten ne sujuivat. Ei oikein ole energia riittänyt enää blogin kirjoitteluun loppukeväästä.

Saanan ilmoitin tavoitteeksi siis vähän yli 5 kuukautta aikaisemmin jo ennen kuin olin päässyt sairaalasta ja uudelleen jokaiselle kohtaamalleni ammattilaiselle, joista osan suhtautuminen oli erittäin skeptistä ja optimistisimmatkin totesivat "on se mahdollista".

Perjantaina lähdettiin siis Tromssasta etelää kohti aamusta ja päivällä oli päätettynä Kilpisjärvelle stoppi Saanan huiputusta varten. Ensin piti toki käydä kahvilla ja katsella mäkeä hetki. Tai sen alaosaa pilvien roikkuessa niin alhaalla, että huippua ei näkynyt. Mutta ei auttanut, auto parkkiin, kamat selkään, lumikengät jalkaan ja matkaan.

Saanaa etsimään. Kuva: Minna Rinne

Puurajaan asti nousu oli loivahkoa, josta alkoi vasta se todellinen urakka. Ensin jyrkkä lyhyt pätkä jonka jälkeen käännös oikeaan ja jyrkänteen reunaa löyhästi seuraillen ylöspäin. Vähän matkaa noustua tuli vastaan se pahempi ongelma, joka oli jo alhaalta lähtiessä tiedossa. Pilven sisällä on todella surkea näkyvyys. Lisäksi suurin osa reittimerkeistä oli runsaan lumen peitossa, joten maastonmuotoa seuraten kuljettiin vain ylämäkeen ja maasto-GPS:stä välillä suunnan ja sijainnin tarkistus.

Tässä vielä melko hyvä näkyvyys

Huippua lähestyessä myös lumikengillä kulkeminen muuttui vaikeammaksi. Lumesta ei erottunut minkäänlaisia muotoja, joten välillä tuli lähes kompuroitua niin yllättäviin nousuihin kuin laskuihinkin. Ja whiteout oli sitä luokkaa, että muutaman kerran joutui pysähtymään odottamaan ohuempaa kohtaa pilvestä, jotta valkoisessa näkyisi edes eri sävyisiä valkoisia. Pää ei oikein tykkää tuosta pelkän valkoisen näkemisestä, vaan välillä tuli sellaisia outoja oloja, että luuli nähneensä silmäkulmasta jotain ja jos reittimerkistä näkyikin lumen pinnassa 10cm pää, siitä ei pystynyt päättelemään, että onko se 10 metrin päässä oleva pieni juttu vai kaukana oleva isompi juttu. Kertaalleen oltiin varmoja yhdestä oranssista merkistä, että se olisi kaukana oleva oranssitakkinen hiihtäjä, joka varmasti liikkui, mutta oli oranssiksi maalattu puutolpan pää noin 10 metrin päässä. Huippu oli onneksi tallennettu jo kotona pisteeksi GPS:ään ja lopulta pelkän valkoisen keskellä tarpoessa löytyi Saanan huippu ja vieraskirja.

Huipulla. Yksi tavoite saavutettu. Kuva: Minna Rinne

Ilmeisesti oltiin puheissa ja ajatuksissa sen verran suhtauduttu Saanan huiputukseen Norjan jäljiltä kevyesti, että Saana päätti näyttää, että sekin pystyy kyllä järjestämään vaikeuksia niin kuin kunnon vuoret Norjan puolellakin. Mutta vaikeuksien voittamisesta palkkioksi huipulla hetkeksi ilmestyi pilviin aukko ja saatiin ihastella Kilpisjärveä ja muutenkin komeita maisemia Saanan ympärillä.

Oman elämänsä Jeremy Jones. Kuva: Minna Rinne

Yläosan kivikoissa ja kinoksissa jonkin matkaa piti laskeutua lumikenkien kanssa takaisin päin, kunnes vaihdoin laskeutumistavan lautaan. Mietin jonkin aikaa jo etukäteen, että onkohan fuskaamista laskea Saana alaspäin, mutta totesin, että laudan kantaminen huipulle kompensoi kyllä sen alas tulon kevenemisen.

Saanaa alas

Ja oli tämäkin retki sen verran raskas, että alhaalla pizza maistui. Matkaa tuli yhteensä edestakaisin 8,5km ja menomatkalla nousua 592 metriä. Ja tässä kohtaa voin todeta, että kuntoutuminen oli edennyt niin hyvin, että odotin talviloman olevan vaikeampi. Ei kipuja, voimat ja liikeradat riitti hyvin, mutta ehkä edelleen kestävyys vähän hukassa, mutta se korjaantukoon ajan kanssa. Varmistettu oli se, että uudet lonkat on hyvät ja toimivat. Ja tietysti se, että kesäksi voi suunnitella uusia vuoria ja uusia seikkailuja.

Talvilomaseikkailut, osa 2, Lille Blåmann

Talviloman toisena päivänä herättiin Tromssasta hotellista ja syötiin reilu aamupala. Samalla valittiin useista vaihtoehdoista päivän retkikohde ja tarkistettiin sää ja lumivyöryennuste. Reitiksi valikoitui hotellin aamiaishuoneen ikkunasta vuonon toisella puolella näkynyt Lille Blåmann. Sitten pakkaus: lumivyörykamat, ensiapupakkaukset, vaatteet, eväät, otsalamput ja autoon ja lähtöpaikalle.

Parkkipaikalla lumikengät jalkaan ja lumilaudat kiinni reppuun ja matkaan ylöspäin. Suunnistus otettiin tällä ekalla reitillä varman päälle ja mentiin vähän tarpeettomankin loivaa reittiä, mikä tarkoitti lisää matkaa.

Ylöspäin menossa. Vaatteita piti vähentää nopeasti, kun auringossa oli kuuma. Kuva: Minna Rinne

Aika pian huomattiin myös, että kuuma tulee ja lopulta sopivaksi varustukseksi valikoitui pelkkä merinovillasekoitus aluspaita yläosassa.

Ensimmäisellä taukopaikalla tähystämässä reittiä eteenpäin. Kuva: Minna Rinne

Ensimmäisellä evästauolla jäätiin syömään eväitä ja istuskelemaan auringon jo paljastamalle kivelle. Ylärinteessä oli pieni ryhmä poroja syömässä lumen alta jo paljastuneita jäkäliä.

Poroja reitin varrella

Ettei turhaan säikyteltäisi poroja, kierrettiin niiden ruokapaikka vähän reilumman matkan päästä ja käännyttiin länteen päin harjannetta pitkin ylös päin.

Lille Blåmannilla. Kuva: Minna Rinne

Ihan huipulle asti emme menneet, vaan jätimme hieman vajaaksi. Aurinko ja kuumuus oli vienyt melko reippaasti voimia, lähtö onnistui vähän turhan myöhään ja rinne kääntyi jo varjon puolelle ja alko jäätyä. Lumikengät vaihtuivat lumilautoihin ja noin 740 metrin korkeudesta lähdettiin laskemaan takaisin alas päin.

Retken pituudeksi edestakaisin tuli 8,9km, jossa nousua 784 metriä.

Illalla oltiinkin sitten melkoisen loppu ja olosta päätellen jonkinmoinen lievä auringonpostos. Eväitä ja nesteytystä hotellissa ja uni kyllä maistui.

Talvilomaseikkailut, osa 1, Kiilopää

Hieman yli 5 kuukautta oli leikkauksesta, kun alkoi talviloma, josta olin jo ennen sairaalasta kotiin pääsyä tehnyt lupauksen, että huiputan Saanan lumikengillä. Mitä en oikeastaan julkisesti ole kertonut oli se, että samalla kun on pohjoisessa, oli suunnitelmissa muitakin retkiä.

Ensimmäinen etappi matkalla oli Saariselkä, jossa hyvin nukutun yön jälkeen lämmittelyksi ensimmäisenä retkenä 4.4.2016 Kiilopään huiputus. Matkaa tuli 4,3 kilometriä edestakaisin. Nousua 231 metriä reitillä.

Kiilopään huipulla UKK:n kansallispuistoa katselemassa. Kuva: Minna Rinne

Reitti oli niin hyvin pakkautunut, että lumikengät pysyi tässä reppuun sidottuna koko matkan. Huipulla oli melkoisen tuulista, mutta näkymät oli hienot UKK:n kansallispuistoon päin.

Retken jälkeen matka jatkui Lemmenjoelle, jossa käytiin katselemassa koiranpentuja ja siitä ajeltiin poikittain länteen ja käsivarteen. Reitti oli kyllä melko hirveä, soratietä, joka oli mennyt pinnasta ihan liejuksi ja kauheilla kuopilla ja päälle vielä satoi märkää lunta. Lieju ja lumi -yhdistelmä tarkoittikin, että ajoittain vaikka miten väänsi ratista, niin auto halusi mennä suoraan. Hauska lisäkilpi siellä oli muu vaara -merkissä. "Kelirikko 57km". Sirkassa onneksi jatkui taas päällystetty tie ja suunta kohti Kilpisjärveä. Mutta koska siellä kello oli jo paljon ja oli pimeää, emme vielä edes nähneet sitä luvattua Saanaa, vaan ajoimme pysähtymättä ohi ja vähän puolen yön jälkeen paikallista aikaa päädyimme hotelliimme Tromssaan. Hotelli toimi tukikohtana kolmen seuraavan päivän seikkailuille.

Lumilautailua

Vähän liian pitkään on taas mennyt kirjoittamatta, mutta on ollut olevinaan niin paljon kaikkea kiirettä, että "kirjoitan huomenna" ja niitä huomisia sitten tulee aina vaan uusia.

Toipumisen vauhti jotenkin vähän yllätti. Fysioterapeuttien varovaisuus ensimmäiset pari kuukautta ei oikein antaneet toivoa, että tänä talvena vielä ehtisi mäkeen, mutta kontrollikäynnillä osastolla sitten 3kk kohdalla poistettiinkin kaikki rajoitteet jo. Ensimmäinen kokeilu oli jo kuukausi sitten, ja kun tuli ilmottauduttua mukaan työpaikan eiliselle lasketteluretkelle Ellivuoreen, niin pitihän sitä käydä vähän Meriteijossa harjoittelemassa ensin viikonloppuna. Ja kivasti se jo sujui, voimat ja liikeradat riittää hyvin peruslaskemiseen ja seuraavan päivän tunnelmien perusteella ihan hyvää reeniäkin. Ja kelit hemmotteli, lumi oli semmoista sokerista irtolunta eikä ollenkaan niin jäistä kuin pelkäsin ja plussaa ja aurinkoa. Siitä pieni videopätkä.

Eilen sitten työporukan kanssa uusiksi laskemaan sinne Ellivuoreen. Sielläkin sää helli, +10 ja aurinkoa ja samanlaista lunta kuin Teijossa viikonloppuna. Juuri olin siellä hissimatkalla työkaverille selittänyt, että itsesuojeluvaisto ja kaatumisen pelko on kyllä kovempaa kuin aikaisemmin ja tuli nyt ihan kaatuminenkin kokeiltua. Semmosta pientä butter-juttua siinä kokeilin minkä oon joskus osannu hyvinkin ja siitä takakantti kiinni ja pyllylleen. Ei mennyt mikään rikki eikä oikeastaan edes sattunut, mutta ei nyt kuitenkaan aleta erikseen kokeilla osien kestävyyksiä, vaikka kontrollikäynnin perusteella lisääntynyt murtumariski olikin mun luiden koostumuksella lähinnä teoreettinen. Ja kuntoutuksessa on toki tehty hyvin suojaavat pakaralihakset. Mutta ehkä tommosta peruskaatumista ei tarvi hirveästi pelätäkään.

Ellivuoressa. Vai -vuorella?

Vaikka kevät, lämpö ja aurinko on kivaa, niin toisaalta niin on talviurheilukin ja säätiedotukset uhkailee että kylmenisi taas. Ehkä on kautta vielä jäljellä laskea lisää ihan etelässäkin ennenkuin tulee kesä ja muut aktiviteetit.

Agilityä juoksuaskelin, lumilautailua ja purjekoneeseen sovittautumista

Onhan näistäkin asioista jo pari viikkoa aikaa, mutta on ollut olevinaan niin kiirettä, että ei ole oikein ollut ehtivinään päivittää blogiin asioita. Mutta pikkuhiljaa kun kerran rajoitukset poistuivat, olen alkanut varovaisesti pelkän voima- ja liikkuvuusharjoittelun lisäksi ottaa tuntumaa kaikenlaiseen harrasteluun.

Agilityhallilla noin 3,5kk leikkauksesta tehtiin yksinkertaista treeniä, ajatuksena oli kokeilla, miltä tuntuisi ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet. Henkinen kynnys oli kyllä aivan älyttömän korkea. Fyysisesti ei kipuja ennen, juoksun aikana tai sen jälkeen, mutta liikeradat oli kyllä tosi tehokkaasti hävinneet ja tuntui kuin opettelisi ihan uutta motorista taitoa.

Toinen pelottava kokeilu olikin sitten hypätä lumilaudalle. Näin aluksi vuokravermein ja ihan vaan lastenmäkeä vähän kokeilemassa Joupiskalla Seinäjoella. Aika haparoivaa sekin alkuun, mutta onnistui kuitenkin. Videossa ensimmäinen lasku. En muista että ois ollu noin jännää koskaan ennen laskea loivaa mäkeä. Pikkuhiljaa sekin homma kuitenkin alkoi taas sujua luonnolliselta. Seuraavana päivänä kroppa vähän muistutteli, että lumilautalihaksia ei ole hetkeen käytetty, mutta se oli vaan semmosta hyvää lihaskipua.

Kesääkin varten piti jo vähän käydä valmistautumassa ja käydä Oripään lentokentällä mökkeilemässä. Hiukan yritin olla hyödyksi myös purjekoneiden talvihuolloissa sen mitä tämmönen tumpelo pystyy. En ainakaan rikkonut mitään. Kerhon uusi koulukone tuli koeistuttua ja kyllä nyt koneeseen ujuttautuminen oli jo helpompaa kuin viime kesänä, vaikka se silloinkin onnistui. Lähiaikoina pitää vielä käydä ennen kuin voi omaa lentokautta aloittaa näyttäytymässä ilmailulääkärille, jotta voidaan todeta, että olen leikkauksen jäljiltä fit to fly.

DG:n ohjaamoon ujuttautuminen sujui helposti

Muuten on ollut mukavaa, että alkaa olla töiden jälkeen jo valoisampaa, niin alkaa olla mukavaa pidentää lenkkejä. Voimaharjoittelu on myös edistynyt ja tulokset ja liikeradat parantuneet jatkuvasti ja olen reilun kuukauden päästä valmis Saanan huiputukseen.