Talvilomaseikkailut, osa 4, Stortinden ja Steinskardtinden

Yöllä oli hieman satanut ja taivas oli hieman harmaa. Sääennuste näytti kuitenkin ihan hyvältä. Tutulla rutiinilla aamiainen ja aamiaisella päivän retkikohteeksi valikoitui Ringvassøyan saarella oleva Stortinden. Auto parkkiin, lumikengät jalkaan ja menoksi.

Yrittää löytää reittiä puurajan yläpuolelle. Kuva: Minna Rinne

 Alkuosa oli paikoin erittäin jyrkkää ja kivistä metsikköä, jossa lumi oli pehmeää ja lumessa myös syviä aukkoja kivien väliin ja sulanut lumen alla olleiden puiden ympärille. Pilviverho alkoi myös rakoilla ja sää parantua pikkuhiljaa.

Maisemien katselua ennen takaisin kääntymistä. Kuva: Minna Rinne

Lopulta reitti kävi tässä lumitilanteessa niin hankalaksi, että todettiin että käydään vain läheisellä kielekkeellä ottamassa vähän kuvia maisemista ja käännytään takaisin. Oli maisemat kuitenkin käynnin arvoisia.

Maisemaa

Mittaa tälle edestakaiselle retkelle tuli lopulta 1,8km ja nousua vaatimattomat 94 metriä.

Stortindenin retki jäi aika reippaasti matalaksi

Autolle palattua hetki tutkailtiin vaihtoehtoja. Koska oltiin Tromssan länsipuolella, näytti Kvaløya taas hyvältä saarelta. Sieltä löytyikin Steinskardtinden, joka olisi kilometrimääräisesti lyhyt, mutta melko jyrkkä reitti. Tunnelia vuonon ali oikeaan saareen ja sopivalle levennykselle auto parkkiin.

Eteen ja ylös. Kuva: Minna Rinne

Reitti näytti jo autolta siltä, että se on haastava laskettava, joten taas lähdettiin kiipeämään ihan vaan lumikengillä. Ensin tasangon yli loivaa nousua vajaa kilometri, josta alkoi jyrkempi osuus ensin puurajan yläpuolelle ja siitä hieman oikealle ihan kohtuullisen kuljettavan näköistä reittiä, joka oli kapeahko. Reitti rajautui vasemmalla puolella kallioihin ylöspäin ja vietti jonkin verran oikealle, jossa alas 10-20 metrin pudotus alas ja saman suuntainen jyrkkä muoto.

Jyrkkää ja vaikeakulkuista. Kuva: Minna Rinne

Homma sujui hyvin vähän yli 400 metrin korkeuteen asti (lähtö oli tällä kertaa 160 metrissä), josta reitti muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi ja lumisemmaksi. Matkan varrella löytyi kiinnostavasti yksi individualisti koivu, joka kasvoi ehkä 100m korkeammalla kuin kukaan muu. Ilmeisesti joidenkin aina täytyy erottua myös kasvimaailmassa.

Yksi koivu kasvoi reilusti muuta puurajaa korkeammalla. Kovis.

Vähän aikaa siinä pystyi ponnistelemaan ylöspäin, mutta alla oli kivikova lumi, jonka päällä oli sen verran pehmeää puuteria, että lumikengillä ei enää nouseminen onnistunut, kun pitoa ei saanut ja lumikenkien jääraudatkaan ei yltäneet siihen kovaan kerrokseen asti. Taas piti jättää huiputushaaveet ja kääntyä takaisin. Lumikengillä alas päin tuleminen oli myös sen verran epämiellyttävää, että totesin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi ottaa lumikengät pois, että saa kantapäillä potkittua lumeen askelmia, mikä sekin paikoin paljastui melko vaikeaksi. Lumikengätkin piti tuoda jonkun matkaa käsissä alas päin, kun ei ollut paikkaa, mihin olisi repun voinut laskea kiinnitystä varten niin, ettei se olisi löytynyt seuraavaksi koko mäen alapuolelta. Kaatuminen itsekin olisi voinut tarkoittaa joko pysähtymistä seuraaviin kiviin, jotka tulevat vastaan tai ensin putoamista sille alemmalle tasolle ja sitten pysähtymistä ehkä vasta seuraaviin kiviin, joten varovaisuutta piti noudattaa. Jäähakku olisi ollut hyvä turvaväline, mutta ei nyt sattunut olemaan mukana. Lopulta päästiin ensimmäiseen oikeasti turvalliseen paikkaan kiville, missä hetki nautittiin taas maisemista ennen laskeutumista alas asti.

Kuva: Minna Rinne

Tästä pikkuhiljaa palauduttiin autolle. Tälle retkelle edestakaista matkaa tuli 2,9km ja nousua 322 metriä. Yhteensä siis tälle päivälle vain viitisen kilometriä ja nousua reilut 400 metriä. Vähemmän kuin Saana, joka olisi lupauksen mukaisesti vuorossa seuraavana päivänä kotimatkan varrella.

Huiputtamatta jäi myös tämä

Tässä kohtaa tuli sitten mieleen, että Norjasta ei olla vielä haettu yhtään geokätköä, joten sellainenhan piti vielä jostain poimia, Melkein matkan varrella Håkøyan saarelta valikoitui yksi, joka ei ollut mikro-kokoinen, että mukana jo pitkään olleen matkaajan pystyisi sinne jättämään.

Håkøyan rannalla geokätköilemässä. Vuorovesi on alhaalla. Kuva: Minna Rinne

Rannassa vielä ihmeteltiin vuoroveden ollessa alhaalla erilaisia toinen toistaan hienompia kivilajeja ja simpukoita ja ties mitä meren ihmeellisyyksiä. Irtokivien lisäksi myös näkyi mielenkiintoisia pystyssä olevia kivikerrostumia, joista meri oli syönyt pehmeämmät kiviainekset väleistä pois. Pitäisi ehkä alkaa biologiksi tai geologiksi.

Minä ja hyvä ystäväni herra Amundsen. Kuva: Minna Rinne

Illalla käytiin vielä pyörimässä vähän kylillä Tromssassa, kun sitä ei oltu minään päivänä ehditty ja jaksettu. Tapasimme sattumalta hyvän ystäväni ja ihailemani Roald Amundsenin. Lopulta palattiin hotellille lepäämään seuraavan päivän Saanan huiputusta varten, josta emme tosin olleet kovin huolissamme. Oltiinhan tässä jo kahtena edellisenä päivänä kiivetty yli Saanan verran.

Saanalla oli tosin tarjolla pientä jekkua, ettei olisi liian helppoa, mutta siitä kerron seuraavassa jaksossa.