Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne

Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.

Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne

Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne

Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne

Matkalla alas Saanalta. Selfie.

Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie

Retkiä. Kuva: Minna Rinne

Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie

Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

Talvilomaseikkailut, osa 5, Saanan huiputus

Tämä teksti pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä vihdoin, ennen kuin siirrytään kesäaktiviteetteihin ja miten ne sujuivat. Ei oikein ole energia riittänyt enää blogin kirjoitteluun loppukeväästä.

Saanan ilmoitin tavoitteeksi siis vähän yli 5 kuukautta aikaisemmin jo ennen kuin olin päässyt sairaalasta ja uudelleen jokaiselle kohtaamalleni ammattilaiselle, joista osan suhtautuminen oli erittäin skeptistä ja optimistisimmatkin totesivat "on se mahdollista".

Perjantaina lähdettiin siis Tromssasta etelää kohti aamusta ja päivällä oli päätettynä Kilpisjärvelle stoppi Saanan huiputusta varten. Ensin piti toki käydä kahvilla ja katsella mäkeä hetki. Tai sen alaosaa pilvien roikkuessa niin alhaalla, että huippua ei näkynyt. Mutta ei auttanut, auto parkkiin, kamat selkään, lumikengät jalkaan ja matkaan.

Saanaa etsimään. Kuva: Minna Rinne

Puurajaan asti nousu oli loivahkoa, josta alkoi vasta se todellinen urakka. Ensin jyrkkä lyhyt pätkä jonka jälkeen käännös oikeaan ja jyrkänteen reunaa löyhästi seuraillen ylöspäin. Vähän matkaa noustua tuli vastaan se pahempi ongelma, joka oli jo alhaalta lähtiessä tiedossa. Pilven sisällä on todella surkea näkyvyys. Lisäksi suurin osa reittimerkeistä oli runsaan lumen peitossa, joten maastonmuotoa seuraten kuljettiin vain ylämäkeen ja maasto-GPS:stä välillä suunnan ja sijainnin tarkistus.

Tässä vielä melko hyvä näkyvyys

Huippua lähestyessä myös lumikengillä kulkeminen muuttui vaikeammaksi. Lumesta ei erottunut minkäänlaisia muotoja, joten välillä tuli lähes kompuroitua niin yllättäviin nousuihin kuin laskuihinkin. Ja whiteout oli sitä luokkaa, että muutaman kerran joutui pysähtymään odottamaan ohuempaa kohtaa pilvestä, jotta valkoisessa näkyisi edes eri sävyisiä valkoisia. Pää ei oikein tykkää tuosta pelkän valkoisen näkemisestä, vaan välillä tuli sellaisia outoja oloja, että luuli nähneensä silmäkulmasta jotain ja jos reittimerkistä näkyikin lumen pinnassa 10cm pää, siitä ei pystynyt päättelemään, että onko se 10 metrin päässä oleva pieni juttu vai kaukana oleva isompi juttu. Kertaalleen oltiin varmoja yhdestä oranssista merkistä, että se olisi kaukana oleva oranssitakkinen hiihtäjä, joka varmasti liikkui, mutta oli oranssiksi maalattu puutolpan pää noin 10 metrin päässä. Huippu oli onneksi tallennettu jo kotona pisteeksi GPS:ään ja lopulta pelkän valkoisen keskellä tarpoessa löytyi Saanan huippu ja vieraskirja.

Huipulla. Yksi tavoite saavutettu. Kuva: Minna Rinne

Ilmeisesti oltiin puheissa ja ajatuksissa sen verran suhtauduttu Saanan huiputukseen Norjan jäljiltä kevyesti, että Saana päätti näyttää, että sekin pystyy kyllä järjestämään vaikeuksia niin kuin kunnon vuoret Norjan puolellakin. Mutta vaikeuksien voittamisesta palkkioksi huipulla hetkeksi ilmestyi pilviin aukko ja saatiin ihastella Kilpisjärveä ja muutenkin komeita maisemia Saanan ympärillä.

Oman elämänsä Jeremy Jones. Kuva: Minna Rinne

Yläosan kivikoissa ja kinoksissa jonkin matkaa piti laskeutua lumikenkien kanssa takaisin päin, kunnes vaihdoin laskeutumistavan lautaan. Mietin jonkin aikaa jo etukäteen, että onkohan fuskaamista laskea Saana alaspäin, mutta totesin, että laudan kantaminen huipulle kompensoi kyllä sen alas tulon kevenemisen.

Saanaa alas

Ja oli tämäkin retki sen verran raskas, että alhaalla pizza maistui. Matkaa tuli yhteensä edestakaisin 8,5km ja menomatkalla nousua 592 metriä. Ja tässä kohtaa voin todeta, että kuntoutuminen oli edennyt niin hyvin, että odotin talviloman olevan vaikeampi. Ei kipuja, voimat ja liikeradat riitti hyvin, mutta ehkä edelleen kestävyys vähän hukassa, mutta se korjaantukoon ajan kanssa. Varmistettu oli se, että uudet lonkat on hyvät ja toimivat. Ja tietysti se, että kesäksi voi suunnitella uusia vuoria ja uusia seikkailuja.

Talvilomaseikkailut, osa 4, Stortinden ja Steinskardtinden

Yöllä oli hieman satanut ja taivas oli hieman harmaa. Sääennuste näytti kuitenkin ihan hyvältä. Tutulla rutiinilla aamiainen ja aamiaisella päivän retkikohteeksi valikoitui Ringvassøyan saarella oleva Stortinden. Auto parkkiin, lumikengät jalkaan ja menoksi.

Yrittää löytää reittiä puurajan yläpuolelle. Kuva: Minna Rinne

 Alkuosa oli paikoin erittäin jyrkkää ja kivistä metsikköä, jossa lumi oli pehmeää ja lumessa myös syviä aukkoja kivien väliin ja sulanut lumen alla olleiden puiden ympärille. Pilviverho alkoi myös rakoilla ja sää parantua pikkuhiljaa.

Maisemien katselua ennen takaisin kääntymistä. Kuva: Minna Rinne

Lopulta reitti kävi tässä lumitilanteessa niin hankalaksi, että todettiin että käydään vain läheisellä kielekkeellä ottamassa vähän kuvia maisemista ja käännytään takaisin. Oli maisemat kuitenkin käynnin arvoisia.

Maisemaa

Mittaa tälle edestakaiselle retkelle tuli lopulta 1,8km ja nousua vaatimattomat 94 metriä.

Stortindenin retki jäi aika reippaasti matalaksi

Autolle palattua hetki tutkailtiin vaihtoehtoja. Koska oltiin Tromssan länsipuolella, näytti Kvaløya taas hyvältä saarelta. Sieltä löytyikin Steinskardtinden, joka olisi kilometrimääräisesti lyhyt, mutta melko jyrkkä reitti. Tunnelia vuonon ali oikeaan saareen ja sopivalle levennykselle auto parkkiin.

Eteen ja ylös. Kuva: Minna Rinne

Reitti näytti jo autolta siltä, että se on haastava laskettava, joten taas lähdettiin kiipeämään ihan vaan lumikengillä. Ensin tasangon yli loivaa nousua vajaa kilometri, josta alkoi jyrkempi osuus ensin puurajan yläpuolelle ja siitä hieman oikealle ihan kohtuullisen kuljettavan näköistä reittiä, joka oli kapeahko. Reitti rajautui vasemmalla puolella kallioihin ylöspäin ja vietti jonkin verran oikealle, jossa alas 10-20 metrin pudotus alas ja saman suuntainen jyrkkä muoto.

Jyrkkää ja vaikeakulkuista. Kuva: Minna Rinne

Homma sujui hyvin vähän yli 400 metrin korkeuteen asti (lähtö oli tällä kertaa 160 metrissä), josta reitti muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi ja lumisemmaksi. Matkan varrella löytyi kiinnostavasti yksi individualisti koivu, joka kasvoi ehkä 100m korkeammalla kuin kukaan muu. Ilmeisesti joidenkin aina täytyy erottua myös kasvimaailmassa.

Yksi koivu kasvoi reilusti muuta puurajaa korkeammalla. Kovis.

Vähän aikaa siinä pystyi ponnistelemaan ylöspäin, mutta alla oli kivikova lumi, jonka päällä oli sen verran pehmeää puuteria, että lumikengillä ei enää nouseminen onnistunut, kun pitoa ei saanut ja lumikenkien jääraudatkaan ei yltäneet siihen kovaan kerrokseen asti. Taas piti jättää huiputushaaveet ja kääntyä takaisin. Lumikengillä alas päin tuleminen oli myös sen verran epämiellyttävää, että totesin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi ottaa lumikengät pois, että saa kantapäillä potkittua lumeen askelmia, mikä sekin paikoin paljastui melko vaikeaksi. Lumikengätkin piti tuoda jonkun matkaa käsissä alas päin, kun ei ollut paikkaa, mihin olisi repun voinut laskea kiinnitystä varten niin, ettei se olisi löytynyt seuraavaksi koko mäen alapuolelta. Kaatuminen itsekin olisi voinut tarkoittaa joko pysähtymistä seuraaviin kiviin, jotka tulevat vastaan tai ensin putoamista sille alemmalle tasolle ja sitten pysähtymistä ehkä vasta seuraaviin kiviin, joten varovaisuutta piti noudattaa. Jäähakku olisi ollut hyvä turvaväline, mutta ei nyt sattunut olemaan mukana. Lopulta päästiin ensimmäiseen oikeasti turvalliseen paikkaan kiville, missä hetki nautittiin taas maisemista ennen laskeutumista alas asti.

Kuva: Minna Rinne

Tästä pikkuhiljaa palauduttiin autolle. Tälle retkelle edestakaista matkaa tuli 2,9km ja nousua 322 metriä. Yhteensä siis tälle päivälle vain viitisen kilometriä ja nousua reilut 400 metriä. Vähemmän kuin Saana, joka olisi lupauksen mukaisesti vuorossa seuraavana päivänä kotimatkan varrella.

Huiputtamatta jäi myös tämä

Tässä kohtaa tuli sitten mieleen, että Norjasta ei olla vielä haettu yhtään geokätköä, joten sellainenhan piti vielä jostain poimia, Melkein matkan varrella Håkøyan saarelta valikoitui yksi, joka ei ollut mikro-kokoinen, että mukana jo pitkään olleen matkaajan pystyisi sinne jättämään.

Håkøyan rannalla geokätköilemässä. Vuorovesi on alhaalla. Kuva: Minna Rinne

Rannassa vielä ihmeteltiin vuoroveden ollessa alhaalla erilaisia toinen toistaan hienompia kivilajeja ja simpukoita ja ties mitä meren ihmeellisyyksiä. Irtokivien lisäksi myös näkyi mielenkiintoisia pystyssä olevia kivikerrostumia, joista meri oli syönyt pehmeämmät kiviainekset väleistä pois. Pitäisi ehkä alkaa biologiksi tai geologiksi.

Minä ja hyvä ystäväni herra Amundsen. Kuva: Minna Rinne

Illalla käytiin vielä pyörimässä vähän kylillä Tromssassa, kun sitä ei oltu minään päivänä ehditty ja jaksettu. Tapasimme sattumalta hyvän ystäväni ja ihailemani Roald Amundsenin. Lopulta palattiin hotellille lepäämään seuraavan päivän Saanan huiputusta varten, josta emme tosin olleet kovin huolissamme. Oltiinhan tässä jo kahtena edellisenä päivänä kiivetty yli Saanan verran.

Saanalla oli tosin tarjolla pientä jekkua, ettei olisi liian helppoa, mutta siitä kerron seuraavassa jaksossa.

Talvilomaseikkailut, osa 3, Russelvtinden

Edellisen päivän auringonpistosten jälkeen aamulla herätessä oli sellainen olo, kuin olisi sairaana olemisen jälkeen herännyt ensimmäiseen terveeseen päivään. Samankaltainen rutiini kuin edellisenä päivänä. Reipas hotelliaamiainen ja samalla säätilojen ja lumivyöryennusteiden tarkistus ja päivän retkikohteen valinta. Päivän vuoreksi valikoitui Russelvtinden aivan Lyngenin alppien pohjoiskärjessä. Mukaan vaatteet, eväät, nestettä, turvallisuus- ja ensiapukamat ja matkaan. Ajomatkaa tuli jonkin verran ja yksi lauttamatka, mutta niissä maisemissa ajelukaan ei niin haittaa.

Tuulimyllyjä vastarannalla

Lähtöpaikka oli vuonon rannassa, josta löytyi levennys, johon jätettiin auto. Pienen neuvottelun jälkeen katsottiin, että alkuun oli niin pitkä siirtymä, että jätettiin lumilaudat kyydistä, kun takaisinkin oli luvassa kävelyä pitkähkö matka eikä pääsisi laskemaan ihan perille asti. Lumikengät jalkaan ja talsimaan siis.

Alkupäästä pitkään suunnilleen tasaisella seurattiin jokea, jonka toiselle puolelle piti päästä. Lopulta löytyi kestävän näköinen lumisilta matalan virran yli, jossa jo etukäteen tehtiin päätös jota ei varmaan olisi tarvinnut ääneenkään sanoa, että jos pudotaan jokeen ja kastutaan, niin tästä käännytään takaisin. Tähän ei tarvinnut päätyä. Tästä lähti reitti nousemaan ylöspäin ja pikkuhiljaa kiertäen vuoren toiselle puolelle. Etelärinne oli jo sula ja kivikkoinen ja turhan jyrkkä noustavaksi.

Puuraja jäänyt jo taakse. Kuva: Minna Rinne

Jossain vaiheessa tehtiin päätös, kun reitin pituus kävi selväksi, että ei mennä huipulle, vaan päätettiin vain kiertää toiselle puolelle riittävän korkealle, että nähdään itäpuolella oleva Lyngen-vuono ja pohjoisessa oleva aukko, josta seuraava maa-alue, johon törmäisi olisi Huippuvuoret, mutta sinne asti tuolta toki ei näkynyt.

Huippuvuorille asti ei näkyvyys riitä. Kuva: Minna Rinne

Ylhäällä oli tuulista ja kylmää, mutta varusteita lisäämällä siitä selvisi ja maisemat oli kyllä ehdottomasti koko vaivan arvoiset! Takaisin käännyttiin 610 metrin korkeudesta.

Maisemaa

Paluumatkakin meni rattoisasti. Tuuli piti mukavasti viileänä eikä ollut samanlaisia ongelmia auringon ja kuumuuden kanssa kuin edellisenä päivänä.

Paluumatkalla

Matkaa tuli yhteensä 9,5km, nousua (ja tietysti laskeutumista) 669m ja käytiin 610m korkeudessa. Autolla päätettiin vielä nauttia maisemista lisää ja ohittaa lauttamatka ja ajaa pidempää reittiä takaisin Tromssaan. Iltarutiiniksi evästä, nestettä ja nukkumaan.

Talvilomaseikkailut, osa 2, Lille Blåmann

Talviloman toisena päivänä herättiin Tromssasta hotellista ja syötiin reilu aamupala. Samalla valittiin useista vaihtoehdoista päivän retkikohde ja tarkistettiin sää ja lumivyöryennuste. Reitiksi valikoitui hotellin aamiaishuoneen ikkunasta vuonon toisella puolella näkynyt Lille Blåmann. Sitten pakkaus: lumivyörykamat, ensiapupakkaukset, vaatteet, eväät, otsalamput ja autoon ja lähtöpaikalle.

Parkkipaikalla lumikengät jalkaan ja lumilaudat kiinni reppuun ja matkaan ylöspäin. Suunnistus otettiin tällä ekalla reitillä varman päälle ja mentiin vähän tarpeettomankin loivaa reittiä, mikä tarkoitti lisää matkaa.

Ylöspäin menossa. Vaatteita piti vähentää nopeasti, kun auringossa oli kuuma. Kuva: Minna Rinne

Aika pian huomattiin myös, että kuuma tulee ja lopulta sopivaksi varustukseksi valikoitui pelkkä merinovillasekoitus aluspaita yläosassa.

Ensimmäisellä taukopaikalla tähystämässä reittiä eteenpäin. Kuva: Minna Rinne

Ensimmäisellä evästauolla jäätiin syömään eväitä ja istuskelemaan auringon jo paljastamalle kivelle. Ylärinteessä oli pieni ryhmä poroja syömässä lumen alta jo paljastuneita jäkäliä.

Poroja reitin varrella

Ettei turhaan säikyteltäisi poroja, kierrettiin niiden ruokapaikka vähän reilumman matkan päästä ja käännyttiin länteen päin harjannetta pitkin ylös päin.

Lille Blåmannilla. Kuva: Minna Rinne

Ihan huipulle asti emme menneet, vaan jätimme hieman vajaaksi. Aurinko ja kuumuus oli vienyt melko reippaasti voimia, lähtö onnistui vähän turhan myöhään ja rinne kääntyi jo varjon puolelle ja alko jäätyä. Lumikengät vaihtuivat lumilautoihin ja noin 740 metrin korkeudesta lähdettiin laskemaan takaisin alas päin.

Retken pituudeksi edestakaisin tuli 8,9km, jossa nousua 784 metriä.

Illalla oltiinkin sitten melkoisen loppu ja olosta päätellen jonkinmoinen lievä auringonpostos. Eväitä ja nesteytystä hotellissa ja uni kyllä maistui.

Talvilomaseikkailut, osa 1, Kiilopää

Hieman yli 5 kuukautta oli leikkauksesta, kun alkoi talviloma, josta olin jo ennen sairaalasta kotiin pääsyä tehnyt lupauksen, että huiputan Saanan lumikengillä. Mitä en oikeastaan julkisesti ole kertonut oli se, että samalla kun on pohjoisessa, oli suunnitelmissa muitakin retkiä.

Ensimmäinen etappi matkalla oli Saariselkä, jossa hyvin nukutun yön jälkeen lämmittelyksi ensimmäisenä retkenä 4.4.2016 Kiilopään huiputus. Matkaa tuli 4,3 kilometriä edestakaisin. Nousua 231 metriä reitillä.

Kiilopään huipulla UKK:n kansallispuistoa katselemassa. Kuva: Minna Rinne

Reitti oli niin hyvin pakkautunut, että lumikengät pysyi tässä reppuun sidottuna koko matkan. Huipulla oli melkoisen tuulista, mutta näkymät oli hienot UKK:n kansallispuistoon päin.

Retken jälkeen matka jatkui Lemmenjoelle, jossa käytiin katselemassa koiranpentuja ja siitä ajeltiin poikittain länteen ja käsivarteen. Reitti oli kyllä melko hirveä, soratietä, joka oli mennyt pinnasta ihan liejuksi ja kauheilla kuopilla ja päälle vielä satoi märkää lunta. Lieju ja lumi -yhdistelmä tarkoittikin, että ajoittain vaikka miten väänsi ratista, niin auto halusi mennä suoraan. Hauska lisäkilpi siellä oli muu vaara -merkissä. "Kelirikko 57km". Sirkassa onneksi jatkui taas päällystetty tie ja suunta kohti Kilpisjärveä. Mutta koska siellä kello oli jo paljon ja oli pimeää, emme vielä edes nähneet sitä luvattua Saanaa, vaan ajoimme pysähtymättä ohi ja vähän puolen yön jälkeen paikallista aikaa päädyimme hotelliimme Tromssaan. Hotelli toimi tukikohtana kolmen seuraavan päivän seikkailuille.