 |
| Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne |
Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa
leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa
jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo
kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin
kotiin. Kotikuntoutuksessa
lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti
ulkoilla ja maailma
alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä
lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin
hakaset pois. Jouduin muutaman päivän
selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla
rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain
ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös
lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä
Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai
kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa
jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää
lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin
agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin
heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa
kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin
Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.
 |
| Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne |
Tammikuussa
apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja
todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli
ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi.
Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet,
lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa
kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä
Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle
Lille Blåmannille,
Russelvtindenille,
Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle
Saanalle.
 |
| Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne |
 |
| Matkalla alas Saanalta. Selfie. |
Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:
 |
| Purjelentoa. Selfie |
 |
| Retkiä. Kuva: Minna Rinne |
 |
| Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie |
Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.
Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.
