Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne

Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.

Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne

Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne

Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne

Matkalla alas Saanalta. Selfie.

Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie

Retkiä. Kuva: Minna Rinne

Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie

Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

Ei enää säännöllistä lääkitystä

Tänään aamiaisella oli outo olo. Lisukkeena viimeinen Vimovo-tulehduskipulääke. Ja siihen loppui säännöllinen lääkitys. Ja samalla sitten otin viimeistä kertaa myös säännöllisenä lääkityksenä Panadol Forten.

Viimeiset aamiaislääkkeet

Vuodesta 2010 on tullut syötyä kipulääkkeitä säännöllisesti päivittäin ja on outo olo ajatella, että nyt ei tarvi enää muistaa lääkkeiden ottamista. Ei tarvi matkoille lähtiessä ladata dosettiin sopivaa määrää. Ja sisäelimet selvinnee myös vähän kevyemmällä kuormalla.

Vähän toki jännittää myös, että pärjääkö ilman, mutta uskoisin kyllä, kun käytännössä koko toipumisen aikana ei mainittavia kipuja ole ollut. Toki tässä on vielä se reitti, että jos kipuja ilmaantuu, niin sitten soitetaan jatkoa reseptille ja parasetamolia ja Panacodia mulla kyllä vielä on jäljellä vaikka miten.

Mutta toivotaan, että tämä vaihe oli tässä ja nyt elellään kipulääkkeettöminä pitkään. Kiitokset näistä vuosista parasetamolille, naprokseenille, etirokoksibille ja lyhyeksi jääneelle tuttavuudelle pregabaliinille sekä niille nimeämättömille aineille, joita sairaalassa tarjottiin leikkauksen jälkeen suonensisäisesti.

Lääkkeet vähenee edelleen

Leikkauksen jälkeen on kotiutuksesta asti tullut syötyä kerran päivässä Xarelto 10mg verenohennuslääkettä (vaikuttava aine rivaroksabaani) laskimotukosten ehkäisyyn. Laskimotukokset ovat tällaisen leikkauksen jälkeen mahdollisia viivästyneitä komplikaatioita. Todennäköisyyttä näille en löytänyt, mutta pahimmillaan seuraukset voivat olla vakavat. Kaksi pakettia sitä piti syödä ja eilen illalla tyhjeni jälkimmäinen ja samalla viimeinen paketti.

Sairaalassa laskimoveritulppia ehkäisevä lääkitys annettiin piikkinä vatsaan ja opin jo muutamassa päivässä vihaamaan sitä. Lisäksi jo ennen leikkausta puettiin kompressiosukat, joita pidettiin jalassa muistaakseni päivä leikkauksen jälkeen. Minulle ei selvinnyt täysin, miksi sairaalan kompressiosukissa oli reikä varpaissa, mutta järkeiltiin, että varmaan helpottaa nimilapun kiinnitystä, jos sairaalasta poistutaan kellarin kylmätilojen kautta. (En tiedä, onko kyseiset tilat tuossa sairaalassa kellarissa, mutta se tuntuisi luonnolliselta enkä oikeasti edes usko teoriaan)

Ennen vanhaan kuulemma verenohennuslääkitys on jatkettu kotona itse annettavina pistoksina, mutta kyllä tämä pieni nieltävä tabletti oli mukavampi. Hassun oloinen yksityiskohta käyttöohjeessa oli, että "jos on vaikeuksia niellä tabletti kokonaisena..." kun tabletin halkaisija on noin 3mm ja paksuus 2mm (arviolta, viimeinenkin on syöty niin en voi mitata).

Tänään jäljellä siis enää parasetamoli ja Vimovo tulehduskipulääke. Lääkityksessä ollaan siis samalla tasolla kuin viimeiset 5 vuotta ennen leikkausta, paitsi että tulehduskipulääkkeen merkki on vaihtunut Arcoxiasta Vimovoon. Ja 10 päivän päästä pitäisi loppua kaikki säännöllinen lääkitys. Erikoinen ajatus.

Kukkalähetys ja lääkkeet vähenee

Perjantai-iltana soi yllättäen ovikello, mikä on sinänsä outoa talossa, jossa on ovikoodi. Pienen koirien järjestelyn jälkeen Minna kävi avaamassa ja ovella oli kukkalähetti. Sain 42-vuotiaana ensimmäisen kukkalähetykseni koskaan. Kiitos, työkaverit!

Elämäni ensimmäinen kukkalähetys

Viikonloppu on mennyt tässä vaiheessa normaalilla päivärutiinilla, mikä koostuu jumpista, pitenevistä lenkeistä ulkona, ravinnosta, lääkkeistä ja TV-sarjojen katselusta.

Eilen illalla oli yhdenlainen suuri hetki, kun otin viimeisen Lyrican. Hermokipulääkitys on siis loppunut. En jää haikeana kaipaamaan, vaikka ei tuo 75mg annostus kahdesti päivässä ole mitään sivuvaikutuksia aiheuttanutkaan. Nyt lääkkeinä on enää Xarelto verenohennukseen kerran päivässä, parasetamolia kolmesti päivässä ja Vimovo tulehduskipulääke.

Loppu!

Edelleen outo ajatus lukea ohjeesta, että viimeinenkin lääke loppuisi 29.11., kun on syönyt säännöllisesti kipulääkkeitä noin 5 vuotta.

Luontoterapiaa, potilaskertomus ja leikkaushaavat

Parina viime päivänä olen nauttinut ulkoilusta päivänvalossa ja päiväsaikaan. Tuntuu hyvältä päästä pois seinien välistä ja aurinkoon, vaikka tuo parin sadan metrin päässä käyminen tuntuukin kovalta urheilusuoritukselta. Kipuja ei oikeastaan siihenkään liity, vaan liikkuminen on vaan yleisesti raskasta. Edelleen olen hämmästynyt siitä, kuinka vähän mihinkään on liittynyt varsinaisia kipuja. Samalla pikkuhiljaa olen lisännyt jumpissa päivittäisiä toistomääriä.

Luontoterapiaa. Kuva: Minna Rinne

Rasittavinta tällä hetkellä olossa on selällään jalat suorana nukkuminen. Tekisi kovasti mieli pyörähtää yöllä kyljelle ja kääntää toiselle kyljelle, mutta se ei ihan vielä ole ihan turvallisesti mahdollista. Viime yönä kokeilin yhden pätkän nukkua vatsallani, mikä oli jo helpotus selällään makaamiseen.

Tänään tuli postissa potilaskertomus sairaalasta. Ei oikeastaan mitään uutta, mutta jotenkin tuntui hyvältä lukea lause "Potilas kotiutunut neljäntenä postoperatiivisena päivänä varsin hyväkuntoisena toipilaana." Ja hoito-ohjeiden osalta edelleen käytettyäni vuosia säännöllisesti kipulääkkeitä on outoa lukea lääkkeiden alta minä päivänä mikäkin lääkitys loppuu. Joulukuussa noilla ohjeilla en syö enää mitään lääkkeitä säännöllisesti.

Yksi hieman hämmentävä asia toistuu edelleen tässäkin ohjeessa: "Jatkossa mobilisaatio ja varauslupa kivun sallimissa rajoissa." Tämä on ohje, jonka olen aiemminkin kuullut ortopediltani, että ei varsinaisia rajoituksia, kunhan liikkuu hitaasti ja rauhallisesti ja antaa kivun kertoa missä rajat menee. Fysioterapeutit taas mielellään asettavat edelleen erilaisia rajoja, joiden mukaan sisäkiertoja pitää välttää ja fleksio ei saisi ylittää 90 astetta muutamaan viikkoon. Tiedä sitten, miten pitäisi suhtautua? Toistaiseksi olen kyllä todennut, että fysioterapeuttien ohjeiden noudattaminen tuskin on vaarallistakaan. Ja ainakin sairaalassa fysioterapeutti avasi tätä vähän siten, että en tiedä missä kohtaa kipu tulee, kun se saattaa tulla vasta kun vahinkoa on jo tapahtunut.

Tänään myös sain jo aikaiseksi tilata haavoista hakasten poistoa varten kotisairaanhoitajan käynnin. Turun Kaupunki ei kyseisen palvelun käyttöä ole aivan niin helpoksi tehnyt, kuin toivoisin. Kotihoidon sivuilta odotin helposti ja kivasti jotain puhelinnumeroa, johon voisin soittaa, Yhteystiedot on kuitenkin 37-sivuinen PDF, jossa sisällysluettelona on käytännössä luettelo lähipalvelualueista, sivulla 2 löytyy tieto, että tiimin sairaanhoitajaan pitää ottaa yhteyttä arkipäivisin ja lähipalvelualueet onkin sitten osoiteluetteloita. Toki lopulta pienen selailun jälkeen keksin etsiä omaa katuani tuolta ja löysin näin oman lähipalvelualueeni ja oikean tiiminkin sieltä, mutta vähän vaikealta tämä tuntui.

Minulta on kysytty useita kertoja, minkä kokoisia haavoja tällaiseen leikkaukseen tarvitaan. Pahoittelen, jos tämä järkyttää jotain, mutta sidoksia vaihtaessa otettiin toisen puolen haavasta kuva samalla. Mittakaavaa antamassa on 17cm pitkä viivotin. Niittejä laskin tästä haavasta äkkiseltään kuvasta 23 kappaletta ja toisella puolella oletan suurin piirtein saman määrän.

Edistysaskeleita

Viime yö meni vähän levottomasti. Jouduin yöllä pyytämään ylimääräistä kipulääkettä, kun jomotusta oli sen verran, että nukkuminen ei onnistunut. Aamulla heräsin virkeän oloisena eikä enää tuntunut kuumeiselta kuten eilen.

Aamulääkkeistä leikattiin lyrica annos pienemmäksi jos se vaikka olisi huimausten taustalla. Hemoglobiini oli myös nousemaan päin. Juhlahetkeksi muodostui se kun vihdoin sain rullailla suihkuun ja kyllä piristi ihan kuin kunnon krapulassa kun pääsee virkistävään suihkuun. Fyssarin kanssa kokeiltiin keppejä taas ja totesi että voin kepeilläkin käydä valvomatta vessassa, mutta jalkojen saamiseksi sänkyyn edelleen tarvin apua, mutta vain juuri ja juuri tarpeeksi eikä niin että hoitajat nostaa.  Lupasi tulla vielä iltapäivällä uudestaan vaikka nytkin jo ennätyksenä käytiin käytävällä asti - piristävää. Aamukäynnillään fyssari vei sorsan ettei tule laiskoteltua ja pissittyä sängyssä.

Päivällä kävin vessassa ja yllätyksekseni sainkin sänkyyn palatessa jo oikean (jälkimmäisen) jalan itse sänkyyn! Voittajafiilis vaikka aamulla oli vähän negatiivinen olo jalkojen nostelun suhteen.

Iltapäivällä fyssari toteutti uhkauksensa ja tuli uudelleen.  Lähdettiin käytävälle ja aulaan asti, jossa tehtiin seisten tehtäviä jumppaliikkeitä. Tehtiin 10 varpaille nousua ja painonsiirtoja jalalta toiselle. Toinen fyssari oli myös varalta katsomassa jos kotiutus tehdään viikonlopun aikana. Kuulemma kävelin nyt jo ihmismäisemmin kuin ennakkokäynnillä. Jumpan jälkeen vielä pitkä matka takaisin huoneeseen ja kun annettiin yrittää, tapahtui ihme ja sain molemmat jalat sängylle ja saman tien luvan toimia kokonaan omatoimisesti ja pyytää apua vain tarvittaessa.  Sen verran jätettiin löysää, että yöllä saa vessassa käydä kävelytelineen kanssa jos tuntuu vähänkin että voi tulla huimauksia. Ei ole kyllä tänään tullut kuin heikotuksia, kävely on edelleen raskasta.  Fitbitin mukaan syke on toista sataa kepeillä kävellessä.

Olenkin jumppien lisäksi ahkerasti käyttänyt oikeuttani kulkea kepeillä oman harkinnan mukaan! 

Illalla Minna tuli käymään ja kuvattiin video pienestä pyrähdyksestä pois sängystä ja takaisin.

Toipumisen aloittelua

Vuodeosastolle siirryttiin aamupäivällä aamupalan ja hemoglobiinin mittaa, isen jälkeen. Fysioterapeutti aloitti kiduttamisen. Koska aiemmin oli pyörryttänyt jo istumaan noustessa, tehtiin ensin makuulla tehtävät liikkeet. Nilkkojen ojennus ja koukistus 20 toistoa. Pakaralihasten jännitys 5 kertaa. Jalan koukistus makuulla 5 toistoa per puoli. Reiden ojentajat 10 toistoa per puoli. Ja lopuksi lantion nosto 5 kertaa. Nämä tein päivän mittaan vielä 3 kertaa lisää kun ohjeistus on 3-5 kertaa. Mielenkiintoisesti joka kerta sujui paremmin kuin edellinen. Päivällä käytiin ottamassa röntgenkuvat, että nähdään miten proteesit on paikallaan.Sieltähän tuli ihan diplomi urheudesta.

Iltapäivä meni taas paljolti lääkepöllyissä ja päivällisen jälkeen kokeiltiin ensimmäistä kertaa seisomaan nousua. Muuten tämäkin onnistui hyvin, mutta hetken päästä alkoi pyörryttää taas niin sen enempää ei askellettu.

Illalla vielä laskettiin epikatetrin kautta menevää lääkitystä. Yö meni vähän huonommin. Alkoi selällään makoilu pakottaa kovasti selkää ja tuli hikoiltua. Oletettavasti pientä lämpöilyä, joka on myös ihan normaalia.

Pitkän yön jälkeen aamupalan päälle sen verran istumaan että saatikn lakanat vaihdettua. Epilääkitys lopetettiin ja nestetippa ja virtsakatetri otettiin pois. Aamulla jumppa sujui jäykemmin kuin eilen. Mutta myöhemmin päivällä toistot meni taas paremmin. Ortopedi kävi toteamassa että kuvien perusteella proteesit on hyvässä asennossa ja ensimmäiset 6 viikkoa rauhallisesti. 

Fyssarin kanssa käveltiin kävelytelineen kanssa pieni ympyrä. Kaikki muu meni omin voimin mutta jalkoja ei vielä saa nostettua takaisin sängylle. Sain sitten luvan nousta itse istumaan mutta takaisin makuulle tarvitaan avustaja ja luvallisesti saan käydä saattajan kanssa vessassa. Tämän mahdollisuuden jo käytinkin.

Tiputuksen lopetuksen jälkeen ohje oli että minimi 2 litraa pitää päivässä juoda. Etureisijumpat voi myös tehdä istuen. Johtavat georiat huimaukseen tällä hetkellä hemoglobiini, joka oli aamulla 102 ja minulle tosi matala, lyrica ja verenpaine sekä tuo nyt jo lopetettu epikipulääke. Jalat kyllä kantaisi kun pää kestäisi.