6.4.2016

Talvilomaseikkailut, osa 3, Russelvtinden

Edellisen päivän auringonpistosten jälkeen aamulla herätessä oli sellainen olo, kuin olisi sairaana olemisen jälkeen herännyt ensimmäiseen terveeseen päivään. Samankaltainen rutiini kuin edellisenä päivänä. Reipas hotelliaamiainen ja samalla säätilojen ja lumivyöryennusteiden tarkistus ja päivän retkikohteen valinta. Päivän vuoreksi valikoitui Russelvtinden aivan Lyngenin alppien pohjoiskärjessä. Mukaan vaatteet, eväät, nestettä, turvallisuus- ja ensiapukamat ja matkaan. Ajomatkaa tuli jonkin verran ja yksi lauttamatka, mutta niissä maisemissa ajelukaan ei niin haittaa.

Tuulimyllyjä vastarannalla
Lähtöpaikka oli vuonon rannassa, josta löytyi levennys, johon jätettiin auto. Pienen neuvottelun jälkeen katsottiin, että alkuun oli niin pitkä siirtymä, että jätettiin lumilaudat kyydistä, kun takaisinkin oli luvassa kävelyä pitkähkö matka eikä pääsisi laskemaan ihan perille asti. Lumikengät jalkaan ja talsimaan siis.


Alkupäästä pitkään suunnilleen tasaisella seurattiin jokea, jonka toiselle puolelle piti päästä. Lopulta löytyi kestävän näköinen lumisilta matalan virran yli, jossa jo etukäteen tehtiin päätös jota ei varmaan olisi tarvinnut ääneenkään sanoa, että jos pudotaan jokeen ja kastutaan, niin tästä käännytään takaisin. Tähän ei tarvinnut päätyä. Tästä lähti reitti nousemaan ylöspäin ja pikkuhiljaa kiertäen vuoren toiselle puolelle. Etelärinne oli jo sula ja kivikkoinen ja turhan jyrkkä noustavaksi.

Puuraja jäänyt jo taakse. Kuva: Minna Rinne
Jossain vaiheessa tehtiin päätös, kun reitin pituus kävi selväksi, että ei mennä huipulle, vaan päätettiin vain kiertää toiselle puolelle riittävän korkealle, että nähdään itäpuolella oleva Lyngen-vuono ja pohjoisessa oleva aukko, josta seuraava maa-alue, johon törmäisi olisi Huippuvuoret, mutta sinne asti tuolta toki ei näkynyt.

Huippuvuorille asti ei näkyvyys riitä. Kuva: Minna Rinne


Ylhäällä oli tuulista ja kylmää, mutta varusteita lisäämällä siitä selvisi ja maisemat oli kyllä ehdottomasti koko vaivan arvoiset! Takaisin käännyttiin 610 metrin korkeudesta.

Maisemaa
Paluumatkakin meni rattoisasti. Tuuli piti mukavasti viileänä eikä ollut samanlaisia ongelmia auringon ja kuumuuden kanssa kuin edellisenä päivänä.

Paluumatkalla
Matkaa tuli yhteensä 9,5km, nousua (ja tietysti laskeutumista) 669m ja käytiin 610m korkeudessa. Autolla päätettiin vielä nauttia maisemista lisää ja ohittaa lauttamatka ja ajaa pidempää reittiä takaisin Tromssaan. Iltarutiiniksi evästä, nestettä ja nukkumaan.

5.4.2016

Talvilomaseikkailut, osa 2, Lille Blåmann

Talviloman toisena päivänä herättiin Tromssasta hotellista ja syötiin reilu aamupala. Samalla valittiin useista vaihtoehdoista päivän retkikohde ja tarkistettiin sää ja lumivyöryennuste. Reitiksi valikoitui hotellin aamiaishuoneen ikkunasta vuonon toisella puolella näkynyt Lille Blåmann. Sitten pakkaus: lumivyörykamat, ensiapupakkaukset, vaatteet, eväät, otsalamput ja autoon ja lähtöpaikalle.


Parkkipaikalla lumikengät jalkaan ja lumilaudat kiinni reppuun ja matkaan ylöspäin. Suunnistus otettiin tällä ekalla reitillä varman päälle ja mentiin vähän tarpeettomankin loivaa reittiä, mikä tarkoitti lisää matkaa.

Ylöspäin menossa. Vaatteita piti vähentää nopeasti, kun auringossa oli kuuma. Kuva: Minna Rinne
Aika pian huomattiin myös, että kuuma tulee ja lopulta sopivaksi varustukseksi valikoitui pelkkä merinovillasekoitus aluspaita yläosassa.

Ensimmäisellä taukopaikalla tähystämässä reittiä eteenpäin. Kuva: Minna Rinne
Ensimmäisellä evästauolla jäätiin syömään eväitä ja istuskelemaan auringon jo paljastamalle kivelle. Ylärinteessä oli pieni ryhmä poroja syömässä lumen alta jo paljastuneita jäkäliä.

Poroja reitin varrella
Ettei turhaan säikyteltäisi poroja, kierrettiin niiden ruokapaikka vähän reilumman matkan päästä ja käännyttiin länteen päin harjannetta pitkin ylös päin.

Lille Blåmannilla. Kuva: Minna Rinne
Ihan huipulle asti emme menneet, vaan jätimme hieman vajaaksi. Aurinko ja kuumuus oli vienyt melko reippaasti voimia, lähtö onnistui vähän turhan myöhään ja rinne kääntyi jo varjon puolelle ja alko jäätyä. Lumikengät vaihtuivat lumilautoihin ja noin 740 metrin korkeudesta lähdettiin laskemaan takaisin alas päin.

Retken pituudeksi edestakaisin tuli 8,9km, jossa nousua 784 metriä.

Illalla oltiinkin sitten melkoisen loppu ja olosta päätellen jonkinmoinen lievä auringonpostos. Eväitä ja nesteytystä hotellissa ja uni kyllä maistui.

4.4.2016

Talvilomaseikkailut, osa 1, Kiilopää

Hieman yli 5 kuukautta oli leikkauksesta, kun alkoi talviloma, josta olin jo ennen sairaalasta kotiin pääsyä tehnyt lupauksen, että huiputan Saanan lumikengillä. Mitä en oikeastaan julkisesti ole kertonut oli se, että samalla kun on pohjoisessa, oli suunnitelmissa muitakin retkiä.


Ensimmäinen etappi matkalla oli Saariselkä, jossa hyvin nukutun yön jälkeen lämmittelyksi ensimmäisenä retkenä 4.4.2016 Kiilopään huiputus. Matkaa tuli 4,3 kilometriä edestakaisin. Nousua 231 metriä reitillä.

Kiilopään huipulla UKK:n kansallispuistoa katselemassa. Kuva: Minna Rinne
Reitti oli niin hyvin pakkautunut, että lumikengät pysyi tässä reppuun sidottuna koko matkan. Huipulla oli melkoisen tuulista, mutta näkymät oli hienot UKK:n kansallispuistoon päin.

Retken jälkeen matka jatkui Lemmenjoelle, jossa käytiin katselemassa koiranpentuja ja siitä ajeltiin poikittain länteen ja käsivarteen. Reitti oli kyllä melko hirveä, soratietä, joka oli mennyt pinnasta ihan liejuksi ja kauheilla kuopilla ja päälle vielä satoi märkää lunta. Lieju ja lumi -yhdistelmä tarkoittikin, että ajoittain vaikka miten väänsi ratista, niin auto halusi mennä suoraan. Hauska lisäkilpi siellä oli muu vaara -merkissä. "Kelirikko 57km". Sirkassa onneksi jatkui taas päällystetty tie ja suunta kohti Kilpisjärveä. Mutta koska siellä kello oli jo paljon ja oli pimeää, emme vielä edes nähneet sitä luvattua Saanaa, vaan ajoimme pysähtymättä ohi ja vähän puolen yön jälkeen paikallista aikaa päädyimme hotelliimme Tromssaan. Hotelli toimi tukikohtana kolmen seuraavan päivän seikkailuille.

1.4.2016

5 kuukautta leikkauksesta - kuntopäivitys

Viisi kuukautta leikkauksesta tuli täyteen alkuviikosta ja ennen kuin lähden lupaukseni mukaisesti sitä Saanaa huiputtamaan, ajattelin muutaman sanan kertoa siitä, millaisessa kunnossa nyt ollaan.

Kävely ja kaikki normaali elämä sujuu hienosti ja kuten jo todettua, esimerkiksi lumilautailu onnistuu. Edelleen kyllä ihan tahtomattanikin varon esimerkiksi hyppelyitä ja juoksuaskeleita, vaikka ne ei aiheutakaan mitään tuntemuksia, kun kuitenkin iskutusta on pyydetty välttämään. En toki tiedä, miten paljon sitä pitää välttää, mutta en nyt kuitenkaan ole lähdössä sille linjalle, että keinonivelillä juoksisin maratoneja, vaikka niinkin joku on tehnyt. Lihaskuntotreeneihin periaatteessa tekisi mieli lisätä erilaisia harjoitteita, jotka sisältää hyppyjä, mutta ainakin toistaiseksi olen malttanut mieleni.

Salitreeniin annettiin joulukuussa ohjeeksi, että toistoja 2x10-15. Olenkin siitä asti tehnyt vuoroviikoin 2x10 ja 2x15 treenejä ja kasvatellut painoja maltillisesti sitä mukaa kun on tuntunut, että toistomäärät menevät liian helposti. Jalkaprässin osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi painojen kasvattamista joka viikko ja tällä viikolla ylitin siinä oman painon, eli 2x10 90 kilolla, joka meni niin helposti, että seuraavaksi on kyllä pakko pistää se satanen.

Tällä hetkellä siis 2x10 seuraavanlaisilla painoilla:
- Jalkaprässi 90kg
- Pohkeet (jalkaprässissä) 90kg
- Reiden ojentajat 40kg
- Reiden koukistajat 50kg
- Reiden lähentäjät 50kg
- Reiden ulontajat 45kg

Ja tyytyväinen olen tähän kehitykseen, kun 8 viikkoa leikkauksesta joulun paikkeilla aloitin sellaisista tunnustelupainoista. Suunnitelmissa voimaharjoittelun osalta muuttaa treeniä jossain vaiheessa vähän ns. funktionaalisempaan suuntaan.

Gaustatoppenilta laskeutumassa kesällä ennen leikkausta. Saman verran leikkauksen jälkeen kohti uusia vuoria!
En ole kauhean huolissani siitä Saanan huiputuksesta. tämän hetkisten tuntemusten perusteella. Ja vauhti se on joka tappaa, ei matka. Kävely kuitenkin sujuu nykyään jo ns. "loputtomasti" ja vain lihakset väsyvät, ei enää nivelkipuja. Gaustatoppenin huiputuskin onnistui kuitenkin 4kk ennen leikkausta ja silloin oma kokemus fyysisestä kunnosta oli paljon huonompi ja siihen liittyi myös nivelkivut. Se on hieman Saanaa isompi mäki. Saanasta kertomusta reilun viikon päästä!

Ja vielä lopuksi tsempit tuttavalle, joka on tänään menossa samanlaiseen operaatioon samalle Ortopedille. Toivottavasti leikkaus ja toipuminen sujuvat yhtä hyvin kuin minulla ja näistä postauksista voi ammentaa motivaatiota, jos ei meinaa usko riittää kuntoutumiseen!

17.3.2016

Lumilautailua

Vähän liian pitkään on taas mennyt kirjoittamatta, mutta on ollut olevinaan niin paljon kaikkea kiirettä, että "kirjoitan huomenna" ja niitä huomisia sitten tulee aina vaan uusia.

Toipumisen vauhti jotenkin vähän yllätti. Fysioterapeuttien varovaisuus ensimmäiset pari kuukautta ei oikein antaneet toivoa, että tänä talvena vielä ehtisi mäkeen, mutta kontrollikäynnillä osastolla sitten 3kk kohdalla poistettiinkin kaikki rajoitteet jo. Ensimmäinen kokeilu oli jo kuukausi sitten, ja kun tuli ilmottauduttua mukaan työpaikan eiliselle lasketteluretkelle Ellivuoreen, niin pitihän sitä käydä vähän Meriteijossa harjoittelemassa ensin viikonloppuna. Ja kivasti se jo sujui, voimat ja liikeradat riittää hyvin peruslaskemiseen ja seuraavan päivän tunnelmien perusteella ihan hyvää reeniäkin. Ja kelit hemmotteli, lumi oli semmoista sokerista irtolunta eikä ollenkaan niin jäistä kuin pelkäsin ja plussaa ja aurinkoa. Siitä pieni videopätkä.


Eilen sitten työporukan kanssa uusiksi laskemaan sinne Ellivuoreen. Sielläkin sää helli, +10 ja aurinkoa ja samanlaista lunta kuin Teijossa viikonloppuna. Juuri olin siellä hissimatkalla työkaverille selittänyt, että itsesuojeluvaisto ja kaatumisen pelko on kyllä kovempaa kuin aikaisemmin ja tuli nyt ihan kaatuminenkin kokeiltua. Semmosta pientä butter-juttua siinä kokeilin minkä oon joskus osannu hyvinkin ja siitä takakantti kiinni ja pyllylleen. Ei mennyt mikään rikki eikä oikeastaan edes sattunut, mutta ei nyt kuitenkaan aleta erikseen kokeilla osien kestävyyksiä, vaikka kontrollikäynnin perusteella lisääntynyt murtumariski olikin mun luiden koostumuksella lähinnä teoreettinen. Ja kuntoutuksessa on toki tehty hyvin suojaavat pakaralihakset. Mutta ehkä tommosta peruskaatumista ei tarvi hirveästi pelätäkään.

Ellivuoressa. Vai -vuorella?
Vaikka kevät, lämpö ja aurinko on kivaa, niin toisaalta niin on talviurheilukin ja säätiedotukset uhkailee että kylmenisi taas. Ehkä on kautta vielä jäljellä laskea lisää ihan etelässäkin ennenkuin tulee kesä ja muut aktiviteetit.

29.2.2016

Agilityä juoksuaskelin, lumilautailua ja purjekoneeseen sovittautumista

Onhan näistäkin asioista jo pari viikkoa aikaa, mutta on ollut olevinaan niin kiirettä, että ei ole oikein ollut ehtivinään päivittää blogiin asioita. Mutta pikkuhiljaa kun kerran rajoitukset poistuivat, olen alkanut varovaisesti pelkän voima- ja liikkuvuusharjoittelun lisäksi ottaa tuntumaa kaikenlaiseen harrasteluun.

Agilityhallilla noin 3,5kk leikkauksesta tehtiin yksinkertaista treeniä, ajatuksena oli kokeilla, miltä tuntuisi ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet. Henkinen kynnys oli kyllä aivan älyttömän korkea. Fyysisesti ei kipuja ennen, juoksun aikana tai sen jälkeen, mutta liikeradat oli kyllä tosi tehokkaasti hävinneet ja tuntui kuin opettelisi ihan uutta motorista taitoa.


Toinen pelottava kokeilu olikin sitten hypätä lumilaudalle. Näin aluksi vuokravermein ja ihan vaan lastenmäkeä vähän kokeilemassa Joupiskalla Seinäjoella. Aika haparoivaa sekin alkuun, mutta onnistui kuitenkin. Videossa ensimmäinen lasku. En muista että ois ollu noin jännää koskaan ennen laskea loivaa mäkeä. Pikkuhiljaa sekin homma kuitenkin alkoi taas sujua luonnolliselta. Seuraavana päivänä kroppa vähän muistutteli, että lumilautalihaksia ei ole hetkeen käytetty, mutta se oli vaan semmosta hyvää lihaskipua.


Kesääkin varten piti jo vähän käydä valmistautumassa ja käydä Oripään lentokentällä mökkeilemässä. Hiukan yritin olla hyödyksi myös purjekoneiden talvihuolloissa sen mitä tämmönen tumpelo pystyy. En ainakaan rikkonut mitään. Kerhon uusi koulukone tuli koeistuttua ja kyllä nyt koneeseen ujuttautuminen oli jo helpompaa kuin viime kesänä, vaikka se silloinkin onnistui. Lähiaikoina pitää vielä käydä ennen kuin voi omaa lentokautta aloittaa näyttäytymässä ilmailulääkärille, jotta voidaan todeta, että olen leikkauksen jäljiltä fit to fly.

DG:n ohjaamoon ujuttautuminen sujui helposti
Muuten on ollut mukavaa, että alkaa olla töiden jälkeen jo valoisampaa, niin alkaa olla mukavaa pidentää lenkkejä. Voimaharjoittelu on myös edistynyt ja tulokset ja liikeradat parantuneet jatkuvasti ja olen reilun kuukauden päästä valmis Saanan huiputukseen.

16.2.2016

Turvatarkastuksessa

Lähdössä sateisesta Helsingistä kohti Wieniä
Yksi jännittävä asia lonkkaproteesien kanssa tuli koettua ensimmäistä kertaa viime viikolla, kun olin ensimmäisellä ulkomaan työmatkalla leikkauksen jälkeen. Hieman etukäteen siis mietitytti lähinnä, että mitä turvatarkastuksissa on odotettavissa lonkkaproteesien kanssa. Spoilaan heti alkuun, että tähän tarinaan ei liity suurta dramatiikkaa, ei lateksihanskoja eikä (oletettavasti lukijoiden suureksi pettymykseksi) edes riisuutumista ja alastomuutta.

Ensimmäinen turvatarkastus suoritettiin matkalle lähtiessä Turussa. Ihan normaaliin tapaan sujui metallinpaljastimeen asti, eikä se piippauskaan kauheasti järkyttänyt. Minullahan on hyvä voittoprosentti historiallisesti noiden metallinpaljastinten tekemissä arpahälytyksissä eikä ole eka kerta kun piippaa ja siitä seuraa jonkun asteista kopelointia. Tällä kertaa tosin hälytys tuli tietysti aiheesta. Mukava turvatarkastussetä alkoi sitten ensimmäisenä ehdotella, että syypää olisi vyö (joka oli tosin sillä hetkellä menossa läpivalaisusta läpi) tai kengät. Totesin, että syy lienee lonkkaproteesit. Turvatarkastussetä kysyi vain asiallisesti, että onko molemmat puolet ja totesin että juu. Sitten sellaisella sauvamallisella metallinilmaisimella otettiin piippaukset kummankin lonkan sivusta ja sen jälkeen sen turvatarkastuksen peruskopelointi ja ensimmäinen tarkastus läpäisty.

Wienissä sitten pari päivää kokouksissa ja vähän myös kaupungilla pyörimässä. Nyt kun oli uudet osat, kieltäydyin säännönmukaisesti joka paikassa hissien ja liukuportaiden käytöstä ja illalla vapaa-ajalla tuli käytyä pari geokätköä hakemassa. Matkan aikana tuli myös vahingossa uusi askelennätys uusilla osilla - vähän reilu 18000 päivässä lähtöpäivänä, kun oli aikaa käydä vähän kaupoilla ennen lennon lähtöä.

Wienin kentällä taas normaalisti turvatarkastukseen. Hetken jo luulin hämmästyksekseni, että tämä ei piippaakaan kun metallinpaljastin tuntui piippaavan vasta puoli askelta myöhässä. Kerroin sitten heti turvatarkastussedälle englanniksi, että mulla proteesilonkat ja varmuudeksi hädissäni näytin vielä kontrollikäynnillä hoitajan tulostamaa röntgenkuvaa asian perillemenon varmistamiseksi. Sitten taas sauvailmaisimella todettiin molemmilta puolilta piippaukset ja siliteltiin edestä ja takaa. Ja lopuksi vielä pyydettiin yksi kerralla nostamaan jalka laitteen päälle, joka etsii metallia kengistä ja taas menoksi.

Etukäteenhän yritin etsiä, että miten proteesien kanssa turvasta selviytyisi sujuvimmin, mutta Finavia ei ainakaan helposti tarjoa yhteystietoja, että tavallinen kansalainen voisi kysyä, miten turvatarkastuksesta tulisi mahdollisimman sujuva, kun tiedetään, että portti piippaa. Tai jos joskus ei piippaa, aion pyytää tarkistamaan toiminnan, mullahan on kummallakin puolella semmonen kutakuinkin käsiaseen kokoinen ja muotoinenkin metallinpala. Mielenkiintoista olisikin nyt päätyä jollekin kentälle, jossa on läpivalaisu, niin näkisi meneekö sujuvammin. Ainakin kesällä Frankfurtissa vaihtaessa turvassa taisi olla pelkkä läpivalaisu eikä lainkaan metallinpaljastinta.

Ehkä tässä pikkuhiljaa oppii, kuinka homman saa hoidettua pienimmällä häiriöllä kanssamatkustajien turvatarkastuksen sujuvuudelle.