Todellisuus iski

EAKR-ohjelmassa, jossa työskentelen, on ollut rahoitushaun viimeinen viikko päällä ja töissä ollut niin kiirettä, että paljon ei ole ehtinyt ajatella koko leikkausta. Haku päättyi tänään perjantaina. Maanantaina vielä päiväksi töihin tekemään muutama homma että voin olla "hetken" poissa hyvällä omalla tunnolla ja siivoamaan pöytä ja tiistaiaamuna sairaalaan. Ajoitus ei ole onnekas sattuma. Alkuvuodesta kun aloin järjestellä itselleni leikkausta oli rahoitusohjelman aikataulu jo selvillä ja tässä kohtaa oli sopiva väli, että poissaoloni häiritsee suhteellisen vähän ja toivoin leikkauksen tämän viikon jälkeen.

Haun ja päivän päätyttyä todellisuus lyötiin kasvoille. Juttelin kotimatkalla puhelimessa tyttöystäväni kanssa ja puhuin koirien ulkoiluttamisesta ja hän totesi, että tämä on sitten viimeinen perjantai-iltalenkki näillä lonkilla. Tuli vähän samanlainen olo kuin matkoille lähtiessä usein. Ensin ne ovat "sitten joskus" ja yhtäkkiä huomaa että "sitten joskus" onkin ensi viikolla ja on vielä kauheasti valmisteluja tekemättä.

Lonkat vuonna 2011, uusin kuva jonka olen itse toistaiseksi nähnyt

Tuli myös vähän haikea olo. En näistä lonkista tietenkään pidä, mutta ollaanhan me yhdessä tehty ja nähty paljon ja meillä on pitkä yhteinen historia. Ja nyt syntymässä saadut elolliset lonkkamaljat ja reisiluun päät sahataan ja porataan pois ja korvataan kylmillä ja synteettisillä. Monissa tarinoissa toki alkuperäisiä osia vaihtamalla on saatu aikaan jopa supervoimia, mutta usein tästä on seurannut myös erilaisia identiteettiongelmia. Vakavasti puhuttuna ei lonkkaproteesit tietenkään poista ihmisyyttä tai anna supervoimia, mutta onhan se outo ajatus, että kehossa on keinotekoisia osia. Ja tällä hetkellä tuntuu melkein supervoimalta ajatus siitä, että olisi taas normaalin ihmisen liikeradat ja ennen kaikkea, että voisi liikkua ilman, että se sattuu.