Ei enää säännöllistä lääkitystä

Tänään aamiaisella oli outo olo. Lisukkeena viimeinen Vimovo-tulehduskipulääke. Ja siihen loppui säännöllinen lääkitys. Ja samalla sitten otin viimeistä kertaa myös säännöllisenä lääkityksenä Panadol Forten.

Viimeiset aamiaislääkkeet

Vuodesta 2010 on tullut syötyä kipulääkkeitä säännöllisesti päivittäin ja on outo olo ajatella, että nyt ei tarvi enää muistaa lääkkeiden ottamista. Ei tarvi matkoille lähtiessä ladata dosettiin sopivaa määrää. Ja sisäelimet selvinnee myös vähän kevyemmällä kuormalla.

Vähän toki jännittää myös, että pärjääkö ilman, mutta uskoisin kyllä, kun käytännössä koko toipumisen aikana ei mainittavia kipuja ole ollut. Toki tässä on vielä se reitti, että jos kipuja ilmaantuu, niin sitten soitetaan jatkoa reseptille ja parasetamolia ja Panacodia mulla kyllä vielä on jäljellä vaikka miten.

Mutta toivotaan, että tämä vaihe oli tässä ja nyt elellään kipulääkkeettöminä pitkään. Kiitokset näistä vuosista parasetamolille, naprokseenille, etirokoksibille ja lyhyeksi jääneelle tuttavuudelle pregabaliinille sekä niille nimeämättömille aineille, joita sairaalassa tarjottiin leikkauksen jälkeen suonensisäisesti.

Ensimmäinen kuntoutumiskuukausi numeroina

Tasan kuukausi sitten makoilin molemminpuolisen lonkkaleikkauksen jäljiltä tarkkailussa. Oli kanyyli kädessä ja nestetiputus. Oli EKG-anturit. Oli happisaturaation mittaamista varten anturi sormenpäässä. Oli selkäkatetri kipulääkepumppua varten. Oli verenpaineen mittaamista varten tarranauha käden ympäri. Oli happiviikset nenässä. Oli katetri virtsaamista varten. Olin juuri menettänyt 1100ml verta. Ja olin juuri menettänyt reisiluunpääni ja lonkkamaljoja oli jyrsitty. Nämä toki oli korvattu keinotekoisilla.

Elimistö toki tuosta sai melkoisen shokin ja tuosta lähti kuntoutuminen. Seuraavana päivänä jalkeilla ja neljä vuorokautta myöhemmin kotona. Yksi anturi, joka jäi johdannossa mainitsematta, oli kuvassa näkyvä Fitbit, jonka numeroita ajattelin jakaa.

Elimistön stressitila on näkynyt kohonneena leposykkeenä. Fitbitin arvioima leposyke on minulla yleensä ollut noin 62-63. Leikkauksen jälkeen se nousi korkeimmillaan 77:ään ja on viime aikoina ollut laskemaan päin normaalimpiin lukuihin.

Kuvassa näkyy aktiviteetin  mittaamisena askelmäärät alkaen leikkauspäivästä, jolloin askeleita tuli noin 2000, kun aamulla tuli siinä säädettyä ja käveltyä sairaalan pihalla ja käytävillä. Ensimmäisten päivien askeleet ei ole ihan oikeita askeleita, mutta antaa jonkinlaisen realistisen kuvan aktiviteettitasoista. Pari korkeampaa askelmäärää oli fyssareiden kanssa tehtyjä kävelyharjoituksia sairaalassa. Kotiin pääsyn jälkeen ja erityisesti kun viikko leikkauksesta oli kulunut ja ulkoilu oli sallittua, on askelmäärät pikkuhiljaa kohonneet.

Näiden lisäksi on jumpat, mistä äkkiseltään arvattuna olen tässä kuukauden aikana tehnyt jokaista jumppaliikettä arviolta noin 1200 toistoa.

4 viikkoa leikkauksesta

Eilen tuli täyteen neljä viikkoa leikkauksesta. Tämä tarkoittaa muutamaa vapautusta taas. Kyljellään nukkuminen muuttui sallituksi, mutta polvien välissä pitäisi pitää tyynyä. Lisäksi sallittua olisi lisätä treeneihin kuntopyöräily alkuun ilman vastusta. Kyljelläni en vielä nukkunut, vaikka kyljen kääntäminen kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Olen ollut vähän varovainen, kun eilisestä asti on olleet jalkalihakset vähän kipeät. Arvelisin, että syynä on lisätyt toistomäärät jumpissa ja toisaalta varmaan osittain talveen siirtyminen ja vaikka on nastat kengissä ja piikit kepeissä eikä lipsumista ole sen enempiä ollut, niin kävellessä ehkä vähän enemmän jännittää kaikkea. Lähin kuntopyörä taas löytyy paikallisesta uimahallista, mihin en ole vielä saanut kyytiä järkättyä, että olisi voinut käydä sitä lajia kokeilemassa.

Koiraa ulkoiluttamassa

Kävelyssä ei muutokset ole enää kovin dramaattisia olleet viikossa. Askeleen pituus ja frekvenssi ja näiden myötä vauhti kasvaa ja vähemmän joutuu pitämään välillä taukoja eikä enää tule turvotuksia leikkausalueille. Kun dramaattisia parannuksia ei ole tullut lyhyessä videossa näytettäväksi, piti tämän viikon videolle ottaa malliksi koira mukaan. Tämä aiheuttaa hieman erilaisia rytminmuutoksia, jos ei naru pysy riittävästi eteenpäin, ettei laita keppiä narun yli tai päälle.

Jumpista sen verran tässä vaiheessa, että liikkeitä ovat:

• Nilkkojen ojennukset ja koukistukset selinmakuulla
• Pakaralihasten jännitys selinmakuulla
• Jalkojen vetäminen koukkuun selinmakuulla
• Lantion nostot jalat koukistettuna selinmakuulla
• Reiden ojennukset selinmakuulla rulla polvitaipeissa
• Istuen reiden ojennukset
• Päkiöille nousu seisten
• Potkut taakse seisten
• Potkut takaviistoon seisten
• Painonsiirrot seisten

Sairaalasta päästessä näitä tehdään 3-5 kertaa päivässä 5 toistoa kutakin. Fysioterapiakontrolliin asti toistoja ja sarjoja lisätään siten, että lopuksi tehdään 3-5 kertaa päivässä 2-5 x 10-15. Tällä hetkellä omat määräni ovat 3 kertaa päivässä 2x10 toistoa. Erityisesti jalkojen vetäminen koukkuun selinmakuulla sekä seisten tehtävät potkut taakse ja takaviistoon ovat rasittavia.

Yleisesti kaikenlainen toiminta helpottuu jatkuvasti - yltää alemmas, pystyy istumaan ilman korokkeita, pystyy pukeutumaan ilman apuvälineitä ja pystyy liikkumaan enemmän.

Maisemat ja vuodenajat vaihtuu

Viikonloppuna vaihdoin maisemaa. Henkilöauton kyytiin istuminen kävi helpommin kuin odotin. Vaikein osuus oli nostaa jalat kynnyksen yli auton sisäpuolelle ja sekin onnistui ihan ilman apuja. Ja kyllä tuntui hyvältä nähdä vaihtuvia maisemia, kun oli viimeiset 3 viikkoa pyörinyt kilometrin säteellä kotoa.

Matkalla toisiin maisemiin

Reilut 300km tuli istuskeltua autossa aina Seinäjoelle asti. Pari taukoa piti ottaa, kun istuminen alkoi käydä tukalaksi. Mutta oli myös mukavaa olla pitkästä aikaa ihmisten ilmoilla, käydä munkkikahvilla huoltoasemalla. Ortopedi aikanaan kun tästä siirtymästä keskustelin uhkasi, että automatka olisi kyllä sellainen jonka muistan, mutta tämäkin meni kuitenkin yllättävän helposti eikä ollut kivuliasta tai oikeastaan edes suuresti hankalaa. Ehkä kaikessa odotukset on olleet paljon pahemmat kuin todellisuus. Tai leikkausta edeltävä aika on jo ollut riittävän pahaa, että kuntoutuminen tuntuu valtavan nopealta ja helpolta.

Syksy muuttui talveksi

Matkan varrella myös märkä syksy muuttui lumiseksi talveksi, mikä teki maailmasta paljon valoisamman. Valitettavasti sääennusteen perusteella tämä ei nyt ihan pysyvä talvi ole vielä. Matkan varrella pysähdyksillä jo vähän kokeilin, että varovaisesti pystyi kyllä liikkumaan liukastelematta. Lauantai-iltana kuitenkin piti heti vähän käydä lenkkeilemässä ja liikuntaa hakemassa. Hiljaisemmalla seudulla otin myös jo täällä odottaneen toisen koirani vyölle kiinni ja lähdettiin ulos. Ei ongelmia, jalassa icebugit ja kepeissä jääpiikit alla. Molempia koiria ei voinut ottaa, kun pienempi ei oikein osaa kätevästi kulkea edellä, jossa hihna ei ole keppien kanssa tiellä.

Koiraa ulkoiluttamassa

Sunnuntaina valoisaan aikaan pääsikin sitten viettämään koirien kanssa laatuaikaa. Autokyydillä ensin lähimetsään parkkiin ja siitä metsäautotielle nastakengillä ja keppien jääpiikeillä.

Lumimetsäkoiraterapiaa

Kuntoutumisen kannalta on mukavaa, että on alkanut liikkuminen olla helpompaa myös muun kuin kävelyn osalta ja helposti yltää jo pukemaan esimerkiksi koirille pantoja ja valjaita päälle. Eikä epätasainen metsäautotiekään tuottanut ongelmia liikkumisen kannalta. Raikas lumi, metsä ja ilma yhdistettynä nelijalkaisiin ystäviin virkistää sekä kehoa että mieltä.

Lääkkeet vähenee edelleen

Leikkauksen jälkeen on kotiutuksesta asti tullut syötyä kerran päivässä Xarelto 10mg verenohennuslääkettä (vaikuttava aine rivaroksabaani) laskimotukosten ehkäisyyn. Laskimotukokset ovat tällaisen leikkauksen jälkeen mahdollisia viivästyneitä komplikaatioita. Todennäköisyyttä näille en löytänyt, mutta pahimmillaan seuraukset voivat olla vakavat. Kaksi pakettia sitä piti syödä ja eilen illalla tyhjeni jälkimmäinen ja samalla viimeinen paketti.

Sairaalassa laskimoveritulppia ehkäisevä lääkitys annettiin piikkinä vatsaan ja opin jo muutamassa päivässä vihaamaan sitä. Lisäksi jo ennen leikkausta puettiin kompressiosukat, joita pidettiin jalassa muistaakseni päivä leikkauksen jälkeen. Minulle ei selvinnyt täysin, miksi sairaalan kompressiosukissa oli reikä varpaissa, mutta järkeiltiin, että varmaan helpottaa nimilapun kiinnitystä, jos sairaalasta poistutaan kellarin kylmätilojen kautta. (En tiedä, onko kyseiset tilat tuossa sairaalassa kellarissa, mutta se tuntuisi luonnolliselta enkä oikeasti edes usko teoriaan)

Ennen vanhaan kuulemma verenohennuslääkitys on jatkettu kotona itse annettavina pistoksina, mutta kyllä tämä pieni nieltävä tabletti oli mukavampi. Hassun oloinen yksityiskohta käyttöohjeessa oli, että "jos on vaikeuksia niellä tabletti kokonaisena..." kun tabletin halkaisija on noin 3mm ja paksuus 2mm (arviolta, viimeinenkin on syöty niin en voi mitata).

Tänään jäljellä siis enää parasetamoli ja Vimovo tulehduskipulääke. Lääkityksessä ollaan siis samalla tasolla kuin viimeiset 5 vuotta ennen leikkausta, paitsi että tulehduskipulääkkeen merkki on vaihtunut Arcoxiasta Vimovoon. Ja 10 päivän päästä pitäisi loppua kaikki säännöllinen lääkitys. Erikoinen ajatus.

Paluu harrastuksiin - Geokätköily

Päivärutiini, johon sisältyy jumpat, kävelylenkit (kepeillä), some, telkkari ja netflix alkoi kaivata jotain pientä ekstraa. Päätin päivän kävelylenkin suunnata lähistöllä olevalle vielä löytämättömälle geokätkölle.

Geokätköily onnistuu kepeilläkin

Jos joku lukija ei tiedä, mistä harrastuksessa on kysymys, niin Wikipediassa on ihan hyvä kuvaus aiheesta suomeksi.

Kätköjä voi valita maastoluokituksen perusteella, jolloin helpoin on sellainen, jonka voisi poimia pyörätuolista. Näitä ei täällä laitakaupungilla ole hirveästi, vaan monet löytyvät maasta kivien alta tai kivenkoloista. Tämä aiheuttaa potentiaalisesti vielä pienen ongelman, kun en oikein pääse matalalle kurottelemaan kivenkoloihin ja jos on sopiva kolo, ei tarttumapihditkään auta. Ja valitettavasti seutu on niin kivikkoista, että niitä kiven alla olevia kätköjä täällä päin pääasiassa on. Ja tietystikään en ole myöskään säästänyt niitä helpoimpia toipumiseen, joten suurin osa potentiaalisista on jo löydetty lähimaastosta.

Tämä valitsemani kätkö onneksi oli paikassa, joka oli minullekin poimittavissa ja ensimmäinen geokätkö tuli haettua 23 päivää leikkauksen jälkeen.

3 viikkoa leikkauksesta - keppielämän puolivälissä

Tänään on kulunut leikkauksesta tasan kolme viikkoa. Tämä tarkoittaa sitä, että kotiutuksessa annettujen ohjeiden mukaan ollaan puolessa välissä kyynärsauvojen kanssa elämistä. Kotiutuspapereissahan kyynärsauvojen käyttöajaksi annettiin 6 viikkoa, kun ennakkokäynnillä kerrottu oli 8 viikkoa. Toki tuo 6 viikkoa on minimi. Kolmen viikon kohdalla kotiutusohjeiden mukaan ei välttämättä tarvitse enää välttää syvään istumista. Ei tässä nyt syväkyykkyjä tai muuta toki aleta tehdä ja edelleen varovaisesti ja hitaasti asentoja pitää hakea, mutta periaatteessa matalampiinkin istuimiin saa jo mennä. Erikseen matalaan istumisesta kotiutusohjeessa sallitaan myös henkilöauton kyytiin meneminen. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, annetaan periaatteessa lupa luopua tarttumapihdeistä ja sukanvetolaitteesta, mutta en ainakaan tänään vielä ole uskaltanut yrittää pukea housuja ja sukkia ilman apuvälineitä.

Kävelyllä

Kun on taas tasaviikko täynnä, kuvasin kävelyä videolle. Jumppien ja pitenevien kävelylenkkien kanssa vaikuttaa koko ajan lonkkaa tukevat lihakset vahvistuvan ja askel muuttuu pidemmäksi. Kävely ei taaskaan tuntunut mitenkään erityisesti kehittyneen omalla tuntumalla, mutta kun vertaa viikon takaiseen, niin kehitystä on selkeästi kuitenkin tapahtunut. Oikeastaan tuo kehityksen huomaaminen oli syy, miksi aloin näitä videoita kävelystä ottaa. Hitaasti tapahtuvia asioita kun ei oikein muuten huomaa. Voimaa on lisäksi tullut niin, että ylä- ja alamäet on paljon helpompia. Video on tällä kertaa kuvattu jättämällä GoPro penkille, kun ei ollut avustajaa käytettävissä kuvaamaan.

Samalla kun kävelylenkit on pikkuhiljaa pidentyneet, on toistomäärät jumpissa kasvaneet ja ajoittain on lihakset kyllä olleet melkoisen väsyneen tuntuisia, mutta liikkeet helpottuvat kuitenkin koko ajan.

Kamalan pitkälle ei kuitenkaan kepeillä pääse helposti ja odotan kyllä innolla viikonloppua, kun pääsee vaihtamaan maisemaa. Ei ole ihan helppoa minulle olla monta viikkoa kilometrin säteellä kämpästä. Lisäksi odotan kuin kuuta nousevaa sitä, että ensi viikolla saan alkaa nukkua kyljelläni ja voin kääntää kylkeä. Tähän asti vielä nukkuminen on selällään tai vatsallaan ja kääntyminen näiden välillä seisomisen kautta. Kaiken kaikkiaan aika on kuitenkin mennyt toisaalta yllättävän nopeasti, kun eilen vasta tajusin, että tänään on puolet keppien kanssa kulkemisesta jo lusittu.

On helpompaa kun ei ole yksin

Minna lähti aikuisten koirien ja pentujen kanssa Seinäjoelle ja tulee hakemaan minut ensi viikonloppuna, jolloin minun pitäisi pystyä jo istumaan henkilöauton kyydissä. Tiistaina tulee kolme viikkoa leikkauksesta, jolloin henkilöauton kyytiin istuminen on luvallista. Täytyy sanoa, että tuntuu melko tyhjältä, kun on tottunut ensimmäiset pari viikkoa sairaalasta päästyä siihen, että seurana on toisen ihmisen lisäksi 4 aikuista koiraa ja 5 alle luovutusikäistä pentua.

Pentuterapiaa

Saa nähdä minkä verran seinät tuntuu kaatuvan päälle ilman seuraa, kun liikkuminenkin rajoittuu melko lähelle keppien kanssa. Täytyy edelleen yrittää keksiä aktiviteetteja, joita voi tehdä toipilaanakin jumppien, kävelemisen ja telkkarin lisäksi.

Pentujen valokuvaamista. Kuva: Minna Rinne

Tämän kirjoituksen pääasiallinen tarkoitus kuitenkin on kertoa asioista, joiden takia on mukavaa, että on apua käytettävissä. Otsikon kanssa vähän taistelin, kun se meinasi kääntyä jatkuvasti muotoon "Yksin on vaikeampaa", mutta se kuulostaa kovin negatiiviselta. Jotkut asiat, joiden kanssa voi olla vaikeaa, eivät välttämättä ole ihan ilmiselviä, jos on normaalisti toimivat lonkat eikä ole asiaa koskaan joutunut ajattelemaan.

Ilmiselviä asioita on tietysti esimerkiksi kaupassa käynti. Ja nyt onkin jääkaappi ja pakastin täynnä ruokaa, että pärjään ensi viikonloppuun asti ilman kauppareissuja. Lähimpään kauppaan on tästä melkein 2 kilometriä, joka olisi aika pitkä matka tehdä keppien kanssa, vaikka ei ihan mahdoton. Kelahan ei esimerkiksi invataksimatkoja korvaa tällaisessa kuntoutuksessa kuin sairaalasta kotiutuksen verran.

Koska lonkkia ei juuri voi taivuttaa ääriasentoihin, on maasta asioiden nostelu äärimmäisen vaikeaa. Toki minulla on apuvälineenä tarttumapihdit, mutta niillä esimerkiksi puhelimen nostaminen on haastavaa, kun litteästä tavarasta lattialla ei oikein meinaa saada otetta. Haastaviksi asiat muuttuvat, kun erehtyy pudottamaan tarttumapihdit lattialle tai on keppien kanssa varomaton ja keppi tai molemmat kaatuvat lattialle. Kaikista näistä olen kyllä selvinnyt omatoimisestikin, mutta ihan helppoa se ei ollut ja käytettävissä oleva toinen ihminen tuo kyllä turvaa. Yhtä haastavaa on myös esimerkiksi kaappien alahyllyjen käyttö tai mikä tahansa, missä joutuisi käsittelemään matalalla olevia asioita.

On sattunut myös asioita, joista ei oikein olisi itse selvinnyt. Yhtenä iltana touhusin keppieni kanssa varomattomasti ja potkaisin pikkuvarpaani keppiin ja tietysti verille. Sitä laastarointia ei olisi itse voinut tehdä. Varmaankin olisi pitänyt uhrata joku sukka, ettei olisi koko kämppä täynnä verta odottamassa sitä, että pystyy siivoamaan.

Aiempaan kirjoitukseen kommentissa ehdotettiin tarjoiluvaunua tavaroiden siirtämiseen. Päädyin kuitenkin, että en sellaista hanki, kun kepeistä pitäisi saada luopua jo 6 viikkoa leikkauksesta. Tavaroiden siirtely paikasta toiseen, kun kummassakin kädessä on keppi on hieman haastavaa. Avun kanssa olen pystynyt esimerkiksi syömään ja juomaan ruokapöydän ääressä, mutta tämän viikon syön keittiötasojen ääressä, jotka on kädenojennuksen päässä hellasta, tiskialtaasta ja jääkaapista.

Nyt, kun liikkuminen on parantunut huimasti leikkauksesta, viikko yksin tulee luultavasti menemään mainiosti. Heti kotiutuksen jälkeenkin varmasti olisi selvinnyt, mutta olisi ollut huomattavasti vaikeampaa. Ensimmäisillä kerroilla piti vähän suunnitella, että miten saa kengät jalkaan edes pitkällä kenkälusikalla ja miten saa kengät pois jalasta, kun ei taipunut vielä toinen jalka painamaan kantapäästä. Ja nämä kengät on kuitenkin valittu niin, että niissä ei ole sidottavana nauhoja.

Harkinnassa oli hetkellisesti, että tälle viikolle jäisi mulle yksi aikuinen koira ulkoiluttamaan, mutta siinäkin on ongelmansa, vaikka on helppoja ja hyvin käyttäytyviä koiria. Pannan laittaminen kaulaan ja pois ottaminen on sellaisella korkeudella, että se olisi vähintään vaikeaa. Ulkona olisi myös hankalia tilanteita, jos esimerkiksi hihna putoaisi kädestä ja toki kakkoja en pystyisi keräämään, joten koirat lähti hoitoon.

Ja kuten todettua, turvan ja käytännön asioiden helpottamisen lisäksi toinen ihminen ja lemmikit tuovat iloa seuran muodossa. Eipä toipilaana kovin kurja mieli voi olla, kun on tarjolla esimerkiksi koiranpentuterapiaa.

2 viikkoa leikkauksesta - hakasten poisto, kävelyä ja tavoite julki

Tänään tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa molemminpuolisesta lonkkaproteesileikkauksesta. Se tarkoitti, että aamusta tuli käymään viime viikolla tilaamani kotisairaanhoitaja irroittamaan haavoista hakasia. Hakaset poistettiin yksi kerrallaan pienellä saksien näköisellä työkalulla, joka ujutetaan hakasen alle ja puristamalla hakanen taipuu niin, että lähtee pois.

Työkalu hakasten poistoon

Sain valita itse, otetaanko hakasia istuen, seisten vai maaten. Ajattelin, että makaaminen on vähän hankalaa, kun osa joutuu sitten enemmän tai vähemmän alleni ja aikuiset koirat oli suljettuna makuuhuoneeseen. Koko yö oli jo maattu ja aamukahvin verran istuttukin, niin valitsin seisomisen.

Hakasen poisto menossa

Itse operaatioon meni hetki. Kuten aiemmassa kirjoituksessa totesin, toisella puolella hakasia oli kuvasta laskettuna 23 ja toisella puolella arviolta saman verran, mutta en laskenut. Toisen haavan puolivälin paikkeilla jostain syystä alkoi tulla kylmä hiki ja heikottaa. En tiedä miksi, kun ei tuo erityisen pahalta millään lailla tuntunut ja pidempiäkin aikoja olen jo ollut jalkeilla, niin loput sitten otettiin istuen. Ohessa vielä videona miltä homma näytti. Musiikki lisätty korvaamaan potilaan huonot läpät.

Ja jonkun verranhan niitä niittejä sitten siihen pöydän kulmalle jäi. Haava oli umpeutunut hyvin ja oli varsin siisti. Jonkun verran haavan ympäristössä on erilaisia jännittäviä värejä leikkauksen jättämistä mustelmista. Kylpeminen ja saunominen olisi hakasten jälkeen ollut kiellettyä vuorokauden verran, kunnes niittien jättämät reiät ovat ummessa, mutta kylpyammetta mulla ei ole ja saunominen on muutenkin vähän kyseenalaista, kun ei lauteille tai sieltä alas kovin helposti pääsisi.

Pidemmällä kävelyllä tuli käytyä vasta illalla auringon laskettua, joten tälläkin viikolla kuntoutumisvideo on enemmän tai vähemmän pimeä.

Kävely sujuu päivä päivältä vähän paremmin ja paremminhan tuo tuntuisi sujuvan kuin viikko sitten. Lantio pysyy paremmin hallinnassa, askeleen pituus on kasvanut ja raideleveys kaventunut. Tällä hetkellä ei enää ole edes sellainen olo, että lantio pettäisi heti alta ilman kepistä otettua tukea, mutta keppejä on käskettu 6 viikkoa käyttämään. Ruokaa laittaessa keittiössä esimerkiksi tulee toki tasoista tukea ottaen siirryttyä ilman keppejä.

Sanotaanpas nyt tässä tännekin julkisesti, kun sen jo kummallekin fyssarille sairaalassa ilmoitin, että kuntoutumistavoitteena on huhtikuussa talvilomalla käydä huiputtamassa Kilpisjärven mahtava Saana lumikengillä.

Kukkalähetys ja lääkkeet vähenee

Perjantai-iltana soi yllättäen ovikello, mikä on sinänsä outoa talossa, jossa on ovikoodi. Pienen koirien järjestelyn jälkeen Minna kävi avaamassa ja ovella oli kukkalähetti. Sain 42-vuotiaana ensimmäisen kukkalähetykseni koskaan. Kiitos, työkaverit!

Elämäni ensimmäinen kukkalähetys

Viikonloppu on mennyt tässä vaiheessa normaalilla päivärutiinilla, mikä koostuu jumpista, pitenevistä lenkeistä ulkona, ravinnosta, lääkkeistä ja TV-sarjojen katselusta.

Eilen illalla oli yhdenlainen suuri hetki, kun otin viimeisen Lyrican. Hermokipulääkitys on siis loppunut. En jää haikeana kaipaamaan, vaikka ei tuo 75mg annostus kahdesti päivässä ole mitään sivuvaikutuksia aiheuttanutkaan. Nyt lääkkeinä on enää Xarelto verenohennukseen kerran päivässä, parasetamolia kolmesti päivässä ja Vimovo tulehduskipulääke.

Loppu!

Edelleen outo ajatus lukea ohjeesta, että viimeinenkin lääke loppuisi 29.11., kun on syönyt säännöllisesti kipulääkkeitä noin 5 vuotta.

Luontoterapiaa, potilaskertomus ja leikkaushaavat

Parina viime päivänä olen nauttinut ulkoilusta päivänvalossa ja päiväsaikaan. Tuntuu hyvältä päästä pois seinien välistä ja aurinkoon, vaikka tuo parin sadan metrin päässä käyminen tuntuukin kovalta urheilusuoritukselta. Kipuja ei oikeastaan siihenkään liity, vaan liikkuminen on vaan yleisesti raskasta. Edelleen olen hämmästynyt siitä, kuinka vähän mihinkään on liittynyt varsinaisia kipuja. Samalla pikkuhiljaa olen lisännyt jumpissa päivittäisiä toistomääriä.

Luontoterapiaa. Kuva: Minna Rinne

Rasittavinta tällä hetkellä olossa on selällään jalat suorana nukkuminen. Tekisi kovasti mieli pyörähtää yöllä kyljelle ja kääntää toiselle kyljelle, mutta se ei ihan vielä ole ihan turvallisesti mahdollista. Viime yönä kokeilin yhden pätkän nukkua vatsallani, mikä oli jo helpotus selällään makaamiseen.

Tänään tuli postissa potilaskertomus sairaalasta. Ei oikeastaan mitään uutta, mutta jotenkin tuntui hyvältä lukea lause "Potilas kotiutunut neljäntenä postoperatiivisena päivänä varsin hyväkuntoisena toipilaana." Ja hoito-ohjeiden osalta edelleen käytettyäni vuosia säännöllisesti kipulääkkeitä on outoa lukea lääkkeiden alta minä päivänä mikäkin lääkitys loppuu. Joulukuussa noilla ohjeilla en syö enää mitään lääkkeitä säännöllisesti.

Yksi hieman hämmentävä asia toistuu edelleen tässäkin ohjeessa: "Jatkossa mobilisaatio ja varauslupa kivun sallimissa rajoissa." Tämä on ohje, jonka olen aiemminkin kuullut ortopediltani, että ei varsinaisia rajoituksia, kunhan liikkuu hitaasti ja rauhallisesti ja antaa kivun kertoa missä rajat menee. Fysioterapeutit taas mielellään asettavat edelleen erilaisia rajoja, joiden mukaan sisäkiertoja pitää välttää ja fleksio ei saisi ylittää 90 astetta muutamaan viikkoon. Tiedä sitten, miten pitäisi suhtautua? Toistaiseksi olen kyllä todennut, että fysioterapeuttien ohjeiden noudattaminen tuskin on vaarallistakaan. Ja ainakin sairaalassa fysioterapeutti avasi tätä vähän siten, että en tiedä missä kohtaa kipu tulee, kun se saattaa tulla vasta kun vahinkoa on jo tapahtunut.

Tänään myös sain jo aikaiseksi tilata haavoista hakasten poistoa varten kotisairaanhoitajan käynnin. Turun Kaupunki ei kyseisen palvelun käyttöä ole aivan niin helpoksi tehnyt, kuin toivoisin. Kotihoidon sivuilta odotin helposti ja kivasti jotain puhelinnumeroa, johon voisin soittaa, Yhteystiedot on kuitenkin 37-sivuinen PDF, jossa sisällysluettelona on käytännössä luettelo lähipalvelualueista, sivulla 2 löytyy tieto, että tiimin sairaanhoitajaan pitää ottaa yhteyttä arkipäivisin ja lähipalvelualueet onkin sitten osoiteluetteloita. Toki lopulta pienen selailun jälkeen keksin etsiä omaa katuani tuolta ja löysin näin oman lähipalvelualueeni ja oikean tiiminkin sieltä, mutta vähän vaikealta tämä tuntui.

Minulta on kysytty useita kertoja, minkä kokoisia haavoja tällaiseen leikkaukseen tarvitaan. Pahoittelen, jos tämä järkyttää jotain, mutta sidoksia vaihtaessa otettiin toisen puolen haavasta kuva samalla. Mittakaavaa antamassa on 17cm pitkä viivotin. Niittejä laskin tästä haavasta äkkiseltään kuvasta 23 kappaletta ja toisella puolella oletan suurin piirtein saman määrän.

Viikko leikkauksen jälkeen

Viikko on mennyt siitä, kun leikattiin lihaksia ja sahattiin luita poikki kummaltakin puolelta ja vasaroitiin ja ruuvattiin uusia osia paikoilleen. Periaatteessa joka päivä liikkuminen on vähän helpompaa, vaikkakin jumppien jäljiltä erityisesti aamuisin lihakset tuntuvat jäykiltä. Viikko leikkauksesta on myös se päivä, kun kotiutusohjeen mukaan saa liikkua ihan ulkona asti ja pitihän se (vaikkakin vasta myöhään illalla) hyödyntää ja teki hyvää käydä muutaman kymmenen metrin lenkillä. Raitis ilma on aina raitista ilmaa ja jo aiemmin olen nauttinut suunnattomasti, kun on ollut ikkuna tai parvekkeen ovi auki.

Iltalenkillä monen kymmenen metrin päässä. Kuva: Minna Rinne

Ohje tosin oli, että sen verran ulos, että käy haukkaamassa happea ja takaisin sisälle, mutta en usko, että toipumiseni vaarantui suuresti sillä tietoisella riskillä, että kävin lähimmän toimivan katuvalon alla, kun jostain syystä omalla katuosuudella ei ole palaneet valot pitkään aikaan. Vertailun vuoksi piti kuvata myös video siitä, millaiselta kulkeminen tällä hetkellä näyttää.

Kuten todettua, liikkuminen on jatkuvasti hieman helpompaa, mutta kuntoutusjumpista lihakset on ajoittain yllättävän rasittuneen tuntuiset liikkeiden tasoon nähden. Mutta tuleehan niissä käytettyä lihaksia, joita ei ole ehkä vuosiin tarvinnut juuri aktivoida. Tämä leimasi myös liikkumisen opettelua sairaalassa, että jossain liikkeissä meni pari kertaa siihen, että löytää ylipäätään oikeita lihaksia ja toisaalta piti uskaltaa tehdä liikkeitä, mikä on tällaisen leikkauksen jälkeen ajoittain pelottavaa, kun ei tiedä, missä rajat menee tai miltä mikäkin tuntuu ja miten paljon saattaa sattua.

Liikuntaa pitäisi nyt asteittain lisätä ja se helpottui huomattavasti, kun voi ihan luvallisesti ulkoilla päivittäin jatkossa.

Kotikuntoutusta ja huomioita sairaalakokemuksesta

Kotona on nyt oltu kaksi yötä ja yksi kokonainen päivä. Tähän asti rutiini on pitkälti ollut sitä, että olen nauttinut suuresti siitä, että syödä voi, kun on nälkä, eikä mene niin kuin sairaalassa, missä aina ruokaa tuotiin juuri kun olin syvimmässä unessa. Päivä(t) tähän asti on rytmittyneet syömisen, jumppien, nukkumisen, lääkkeiden ottamisen ympärille. Muina aikoina tehokkaasti seuraa pitää Netflix. Kotona auttamassa on onneksi Minna. On turvallisempi olo, kun ei tarvi niin kovasti pelätä, että kyynärsauvat kaatuvat lattialle enkä saa niitä ylös ja tavaroiden siirtely paikasta toiseen myös olisi haastavaa. Yksin ollessa joku olkalaukku tai vastaava tulisi kovasti tarpeeseen ja syöminen lienisi suosiolla syytä hoitaa jääkaapin vieressä. En ainakaan keksi, miten kantaisin lautasia ja täysiä mukeja tai laseja sauvojen kanssa. Kotijoukoissa terapiaa järjestämässä on piristäneet Minnan lisäksi tietysti koirat, mukaan lukien 5 kappaletta 4-viikkoisia lapinkoiran pentuja. Murheet unohtuu, kun laittaa posken koiranpentua vasten.

Pentuterapiaa. Kuva: Minna Rinne

Kipujen osalta on mennyt kotonakin paremmin kuin osasin toivoa. Lääkityksenä tällä hetkellä Xarelto verenohennuslääke laskimoveritulppia vastaan (Opin jo vihaamaan sairaalassa saatuja napapiikkejä), Vimovo tulehduskipulääke ja parasetamolia ja Lyricaa kipuihin sekä tarvittaessa parasetamolia korvaamaan Panacod. Käytännössä kipuja ei ole ollut mainittavia määriä enkä ole edes kylmähoitoa jatkanut kotona, kun en ole kokenut turvotuksia.

Enimmät kivut ovat olleet lihaksissa, mikä on ymmärrettävää. Leikkausta edeltävät liikeradat olivat niin surkeita, että monet lonkkaa tukevat lihakset ovat käytännössä surkastuneet pois ja sinänsä yksinkertaisen oloiset jumpat tuntuvat äärimmäisiltä urheilusuorituksilta ja aamulla tietää, että eilen on urheiltu.

Sairaalakokemuksesta

Lopuksi vielä muutama sana sairaalakokemuksesta, kuten otsikosta saattaa ymmärtää. Sairaalassa kirjoittelu on tehty tabletilla, jossa bloggerin käyttöliittymä toimii vähän niin ja näin selaimessa ja sovelluksessa vielä epämääräisemmin, tekstin muokkaaminen ja isojen tekstien hahmottaminen on vaikeaa ja ehkä on oltu enemmän vähemmän lääkehuuruissakin.

Joka ikisessä vaiheessa operaatiota ja sairaalassa törmäsin ammattitaitoisiin, positiivisiin, motivoituneisiin ja asialleen omistautuneisiin ihmisiin. Jokainen kohtaamani hoitohenkilöstön jäsen, vaikka kiireinenkin, kuunteli ja ymmärsi potilasta. Ja jaksoi pitää positiivisen huumorin ja höpötellä hermostuneen potilaan kanssa. Itsensä esitelleiden hoitajien ja lääkärien ja muiden nimiä en tietenkään minun nimimuistillani muista.

Sisäänkirjautumisesta asti minulle selitettiin jatkuvasti, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Ainoa ongelma tietysti oli, että en koskaan tiennyt tarkalleen, että milloin. Ja jaksettiin myös tiedonjanoiselle kertoa asioista "mitä":n lisäksi myös "miksi". Vaikka tässä on oltu "urheita", niin homman läpi käymistä on helpottanut se, että olen koko ajan kokenut, että voin heittäytyä matkustajaksi ja minusta pidetään huolta.

Heräämössä anestesialääkärin esiteltyä itsensä tämä kysyi, että miltä tuntuu. Totesin: "Pelottaa." "Se on luonnollista tässä vaiheessa," totesi anestesialääkäri. Ja sen jälkeen selitti koko ajan tauhallisesti ja yksityiskohtaisesti, mitä on tekemässä ja vastasi lisäkysymyksiini kärsivällisesti. Sama palvelu jatkui leikkaussalissa, kun minua aseteltiin leikkausasentoon, asetettiin virtsakatetri, valmisteltiin muuten jne. Ja kuunneltiin, kun pyysin kylkeä kääntäessä, että saisin toisen lonkan aikana olla hieman enemmän hereillä. Tarkkailussa jo ensimmäisenä yönä minut ystävällisesti asetettiin puolittaiseen kylkiasentoon, hoidettiin turvallisen tuntuisesti kuntoon, kun verenpaineeni laskivat ja tuli huono olo. Tarkkailussa ja osastolla ystävällisesti jaksettiin käydä palvelemassa hölmön tuntuisissa asioissa ("Voisitko siirtää jalkaa", "Voisitko laittaa puhelimen laturiin", "Pudotin jääpussin"). Ja ensimmäisiä kertoja pystyyn noustessa nopeasti, mutta rauhallisesti ja turvallisesti nostettiin jalat takaisin sänkyyn, kun kerroin, että pyörryttää. Ruokakin oli kelvollista perusruokaa, ei mitään gourmet-elämyksiä, mutta ei ihan laitosruokaakaan. Osa yllättävänkin maukasta.

Peukku julkiselle terveydenhuollolle tarkkailusta leikkauspäivän iltana. Kuva: Minna Rinne

Mitä haluan sanoa on, että olen kiitollinen tämän potilaskokemuksen perusteella Suomen julkisesta terveydenhuollosta, enkä pysty hakemallakaan hakemaan mitään pahaa sanottavaa. Iso peukutus kaikille ihmisille, jotka minua hoitivat ja jotka julkisessa terveydenhuollossa tuottavat hyviä potilaskokemuksia!