Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne

Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.

Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne

Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne

Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne

Matkalla alas Saanalta. Selfie.

Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie

Retkiä. Kuva: Minna Rinne

Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie

Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

Talvilomaseikkailut, osa 5, Saanan huiputus

Tämä teksti pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä vihdoin, ennen kuin siirrytään kesäaktiviteetteihin ja miten ne sujuivat. Ei oikein ole energia riittänyt enää blogin kirjoitteluun loppukeväästä.

Saanan ilmoitin tavoitteeksi siis vähän yli 5 kuukautta aikaisemmin jo ennen kuin olin päässyt sairaalasta ja uudelleen jokaiselle kohtaamalleni ammattilaiselle, joista osan suhtautuminen oli erittäin skeptistä ja optimistisimmatkin totesivat "on se mahdollista".

Perjantaina lähdettiin siis Tromssasta etelää kohti aamusta ja päivällä oli päätettynä Kilpisjärvelle stoppi Saanan huiputusta varten. Ensin piti toki käydä kahvilla ja katsella mäkeä hetki. Tai sen alaosaa pilvien roikkuessa niin alhaalla, että huippua ei näkynyt. Mutta ei auttanut, auto parkkiin, kamat selkään, lumikengät jalkaan ja matkaan.

Saanaa etsimään. Kuva: Minna Rinne

Puurajaan asti nousu oli loivahkoa, josta alkoi vasta se todellinen urakka. Ensin jyrkkä lyhyt pätkä jonka jälkeen käännös oikeaan ja jyrkänteen reunaa löyhästi seuraillen ylöspäin. Vähän matkaa noustua tuli vastaan se pahempi ongelma, joka oli jo alhaalta lähtiessä tiedossa. Pilven sisällä on todella surkea näkyvyys. Lisäksi suurin osa reittimerkeistä oli runsaan lumen peitossa, joten maastonmuotoa seuraten kuljettiin vain ylämäkeen ja maasto-GPS:stä välillä suunnan ja sijainnin tarkistus.

Tässä vielä melko hyvä näkyvyys

Huippua lähestyessä myös lumikengillä kulkeminen muuttui vaikeammaksi. Lumesta ei erottunut minkäänlaisia muotoja, joten välillä tuli lähes kompuroitua niin yllättäviin nousuihin kuin laskuihinkin. Ja whiteout oli sitä luokkaa, että muutaman kerran joutui pysähtymään odottamaan ohuempaa kohtaa pilvestä, jotta valkoisessa näkyisi edes eri sävyisiä valkoisia. Pää ei oikein tykkää tuosta pelkän valkoisen näkemisestä, vaan välillä tuli sellaisia outoja oloja, että luuli nähneensä silmäkulmasta jotain ja jos reittimerkistä näkyikin lumen pinnassa 10cm pää, siitä ei pystynyt päättelemään, että onko se 10 metrin päässä oleva pieni juttu vai kaukana oleva isompi juttu. Kertaalleen oltiin varmoja yhdestä oranssista merkistä, että se olisi kaukana oleva oranssitakkinen hiihtäjä, joka varmasti liikkui, mutta oli oranssiksi maalattu puutolpan pää noin 10 metrin päässä. Huippu oli onneksi tallennettu jo kotona pisteeksi GPS:ään ja lopulta pelkän valkoisen keskellä tarpoessa löytyi Saanan huippu ja vieraskirja.

Huipulla. Yksi tavoite saavutettu. Kuva: Minna Rinne

Ilmeisesti oltiin puheissa ja ajatuksissa sen verran suhtauduttu Saanan huiputukseen Norjan jäljiltä kevyesti, että Saana päätti näyttää, että sekin pystyy kyllä järjestämään vaikeuksia niin kuin kunnon vuoret Norjan puolellakin. Mutta vaikeuksien voittamisesta palkkioksi huipulla hetkeksi ilmestyi pilviin aukko ja saatiin ihastella Kilpisjärveä ja muutenkin komeita maisemia Saanan ympärillä.

Oman elämänsä Jeremy Jones. Kuva: Minna Rinne

Yläosan kivikoissa ja kinoksissa jonkin matkaa piti laskeutua lumikenkien kanssa takaisin päin, kunnes vaihdoin laskeutumistavan lautaan. Mietin jonkin aikaa jo etukäteen, että onkohan fuskaamista laskea Saana alaspäin, mutta totesin, että laudan kantaminen huipulle kompensoi kyllä sen alas tulon kevenemisen.

Saanaa alas

Ja oli tämäkin retki sen verran raskas, että alhaalla pizza maistui. Matkaa tuli yhteensä edestakaisin 8,5km ja menomatkalla nousua 592 metriä. Ja tässä kohtaa voin todeta, että kuntoutuminen oli edennyt niin hyvin, että odotin talviloman olevan vaikeampi. Ei kipuja, voimat ja liikeradat riitti hyvin, mutta ehkä edelleen kestävyys vähän hukassa, mutta se korjaantukoon ajan kanssa. Varmistettu oli se, että uudet lonkat on hyvät ja toimivat. Ja tietysti se, että kesäksi voi suunnitella uusia vuoria ja uusia seikkailuja.

Talvilomaseikkailut, osa 4, Stortinden ja Steinskardtinden

Yöllä oli hieman satanut ja taivas oli hieman harmaa. Sääennuste näytti kuitenkin ihan hyvältä. Tutulla rutiinilla aamiainen ja aamiaisella päivän retkikohteeksi valikoitui Ringvassøyan saarella oleva Stortinden. Auto parkkiin, lumikengät jalkaan ja menoksi.

Yrittää löytää reittiä puurajan yläpuolelle. Kuva: Minna Rinne

 Alkuosa oli paikoin erittäin jyrkkää ja kivistä metsikköä, jossa lumi oli pehmeää ja lumessa myös syviä aukkoja kivien väliin ja sulanut lumen alla olleiden puiden ympärille. Pilviverho alkoi myös rakoilla ja sää parantua pikkuhiljaa.

Maisemien katselua ennen takaisin kääntymistä. Kuva: Minna Rinne

Lopulta reitti kävi tässä lumitilanteessa niin hankalaksi, että todettiin että käydään vain läheisellä kielekkeellä ottamassa vähän kuvia maisemista ja käännytään takaisin. Oli maisemat kuitenkin käynnin arvoisia.

Maisemaa

Mittaa tälle edestakaiselle retkelle tuli lopulta 1,8km ja nousua vaatimattomat 94 metriä.

Stortindenin retki jäi aika reippaasti matalaksi

Autolle palattua hetki tutkailtiin vaihtoehtoja. Koska oltiin Tromssan länsipuolella, näytti Kvaløya taas hyvältä saarelta. Sieltä löytyikin Steinskardtinden, joka olisi kilometrimääräisesti lyhyt, mutta melko jyrkkä reitti. Tunnelia vuonon ali oikeaan saareen ja sopivalle levennykselle auto parkkiin.

Eteen ja ylös. Kuva: Minna Rinne

Reitti näytti jo autolta siltä, että se on haastava laskettava, joten taas lähdettiin kiipeämään ihan vaan lumikengillä. Ensin tasangon yli loivaa nousua vajaa kilometri, josta alkoi jyrkempi osuus ensin puurajan yläpuolelle ja siitä hieman oikealle ihan kohtuullisen kuljettavan näköistä reittiä, joka oli kapeahko. Reitti rajautui vasemmalla puolella kallioihin ylöspäin ja vietti jonkin verran oikealle, jossa alas 10-20 metrin pudotus alas ja saman suuntainen jyrkkä muoto.

Jyrkkää ja vaikeakulkuista. Kuva: Minna Rinne

Homma sujui hyvin vähän yli 400 metrin korkeuteen asti (lähtö oli tällä kertaa 160 metrissä), josta reitti muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi ja lumisemmaksi. Matkan varrella löytyi kiinnostavasti yksi individualisti koivu, joka kasvoi ehkä 100m korkeammalla kuin kukaan muu. Ilmeisesti joidenkin aina täytyy erottua myös kasvimaailmassa.

Yksi koivu kasvoi reilusti muuta puurajaa korkeammalla. Kovis.

Vähän aikaa siinä pystyi ponnistelemaan ylöspäin, mutta alla oli kivikova lumi, jonka päällä oli sen verran pehmeää puuteria, että lumikengillä ei enää nouseminen onnistunut, kun pitoa ei saanut ja lumikenkien jääraudatkaan ei yltäneet siihen kovaan kerrokseen asti. Taas piti jättää huiputushaaveet ja kääntyä takaisin. Lumikengillä alas päin tuleminen oli myös sen verran epämiellyttävää, että totesin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi ottaa lumikengät pois, että saa kantapäillä potkittua lumeen askelmia, mikä sekin paikoin paljastui melko vaikeaksi. Lumikengätkin piti tuoda jonkun matkaa käsissä alas päin, kun ei ollut paikkaa, mihin olisi repun voinut laskea kiinnitystä varten niin, ettei se olisi löytynyt seuraavaksi koko mäen alapuolelta. Kaatuminen itsekin olisi voinut tarkoittaa joko pysähtymistä seuraaviin kiviin, jotka tulevat vastaan tai ensin putoamista sille alemmalle tasolle ja sitten pysähtymistä ehkä vasta seuraaviin kiviin, joten varovaisuutta piti noudattaa. Jäähakku olisi ollut hyvä turvaväline, mutta ei nyt sattunut olemaan mukana. Lopulta päästiin ensimmäiseen oikeasti turvalliseen paikkaan kiville, missä hetki nautittiin taas maisemista ennen laskeutumista alas asti.

Kuva: Minna Rinne

Tästä pikkuhiljaa palauduttiin autolle. Tälle retkelle edestakaista matkaa tuli 2,9km ja nousua 322 metriä. Yhteensä siis tälle päivälle vain viitisen kilometriä ja nousua reilut 400 metriä. Vähemmän kuin Saana, joka olisi lupauksen mukaisesti vuorossa seuraavana päivänä kotimatkan varrella.

Huiputtamatta jäi myös tämä

Tässä kohtaa tuli sitten mieleen, että Norjasta ei olla vielä haettu yhtään geokätköä, joten sellainenhan piti vielä jostain poimia, Melkein matkan varrella Håkøyan saarelta valikoitui yksi, joka ei ollut mikro-kokoinen, että mukana jo pitkään olleen matkaajan pystyisi sinne jättämään.

Håkøyan rannalla geokätköilemässä. Vuorovesi on alhaalla. Kuva: Minna Rinne

Rannassa vielä ihmeteltiin vuoroveden ollessa alhaalla erilaisia toinen toistaan hienompia kivilajeja ja simpukoita ja ties mitä meren ihmeellisyyksiä. Irtokivien lisäksi myös näkyi mielenkiintoisia pystyssä olevia kivikerrostumia, joista meri oli syönyt pehmeämmät kiviainekset väleistä pois. Pitäisi ehkä alkaa biologiksi tai geologiksi.

Minä ja hyvä ystäväni herra Amundsen. Kuva: Minna Rinne

Illalla käytiin vielä pyörimässä vähän kylillä Tromssassa, kun sitä ei oltu minään päivänä ehditty ja jaksettu. Tapasimme sattumalta hyvän ystäväni ja ihailemani Roald Amundsenin. Lopulta palattiin hotellille lepäämään seuraavan päivän Saanan huiputusta varten, josta emme tosin olleet kovin huolissamme. Oltiinhan tässä jo kahtena edellisenä päivänä kiivetty yli Saanan verran.

Saanalla oli tosin tarjolla pientä jekkua, ettei olisi liian helppoa, mutta siitä kerron seuraavassa jaksossa.

Talvilomaseikkailut, osa 3, Russelvtinden

Edellisen päivän auringonpistosten jälkeen aamulla herätessä oli sellainen olo, kuin olisi sairaana olemisen jälkeen herännyt ensimmäiseen terveeseen päivään. Samankaltainen rutiini kuin edellisenä päivänä. Reipas hotelliaamiainen ja samalla säätilojen ja lumivyöryennusteiden tarkistus ja päivän retkikohteen valinta. Päivän vuoreksi valikoitui Russelvtinden aivan Lyngenin alppien pohjoiskärjessä. Mukaan vaatteet, eväät, nestettä, turvallisuus- ja ensiapukamat ja matkaan. Ajomatkaa tuli jonkin verran ja yksi lauttamatka, mutta niissä maisemissa ajelukaan ei niin haittaa.

Tuulimyllyjä vastarannalla

Lähtöpaikka oli vuonon rannassa, josta löytyi levennys, johon jätettiin auto. Pienen neuvottelun jälkeen katsottiin, että alkuun oli niin pitkä siirtymä, että jätettiin lumilaudat kyydistä, kun takaisinkin oli luvassa kävelyä pitkähkö matka eikä pääsisi laskemaan ihan perille asti. Lumikengät jalkaan ja talsimaan siis.

Alkupäästä pitkään suunnilleen tasaisella seurattiin jokea, jonka toiselle puolelle piti päästä. Lopulta löytyi kestävän näköinen lumisilta matalan virran yli, jossa jo etukäteen tehtiin päätös jota ei varmaan olisi tarvinnut ääneenkään sanoa, että jos pudotaan jokeen ja kastutaan, niin tästä käännytään takaisin. Tähän ei tarvinnut päätyä. Tästä lähti reitti nousemaan ylöspäin ja pikkuhiljaa kiertäen vuoren toiselle puolelle. Etelärinne oli jo sula ja kivikkoinen ja turhan jyrkkä noustavaksi.

Puuraja jäänyt jo taakse. Kuva: Minna Rinne

Jossain vaiheessa tehtiin päätös, kun reitin pituus kävi selväksi, että ei mennä huipulle, vaan päätettiin vain kiertää toiselle puolelle riittävän korkealle, että nähdään itäpuolella oleva Lyngen-vuono ja pohjoisessa oleva aukko, josta seuraava maa-alue, johon törmäisi olisi Huippuvuoret, mutta sinne asti tuolta toki ei näkynyt.

Huippuvuorille asti ei näkyvyys riitä. Kuva: Minna Rinne

Ylhäällä oli tuulista ja kylmää, mutta varusteita lisäämällä siitä selvisi ja maisemat oli kyllä ehdottomasti koko vaivan arvoiset! Takaisin käännyttiin 610 metrin korkeudesta.

Maisemaa

Paluumatkakin meni rattoisasti. Tuuli piti mukavasti viileänä eikä ollut samanlaisia ongelmia auringon ja kuumuuden kanssa kuin edellisenä päivänä.

Paluumatkalla

Matkaa tuli yhteensä 9,5km, nousua (ja tietysti laskeutumista) 669m ja käytiin 610m korkeudessa. Autolla päätettiin vielä nauttia maisemista lisää ja ohittaa lauttamatka ja ajaa pidempää reittiä takaisin Tromssaan. Iltarutiiniksi evästä, nestettä ja nukkumaan.

Talvilomaseikkailut, osa 2, Lille Blåmann

Talviloman toisena päivänä herättiin Tromssasta hotellista ja syötiin reilu aamupala. Samalla valittiin useista vaihtoehdoista päivän retkikohde ja tarkistettiin sää ja lumivyöryennuste. Reitiksi valikoitui hotellin aamiaishuoneen ikkunasta vuonon toisella puolella näkynyt Lille Blåmann. Sitten pakkaus: lumivyörykamat, ensiapupakkaukset, vaatteet, eväät, otsalamput ja autoon ja lähtöpaikalle.

Parkkipaikalla lumikengät jalkaan ja lumilaudat kiinni reppuun ja matkaan ylöspäin. Suunnistus otettiin tällä ekalla reitillä varman päälle ja mentiin vähän tarpeettomankin loivaa reittiä, mikä tarkoitti lisää matkaa.

Ylöspäin menossa. Vaatteita piti vähentää nopeasti, kun auringossa oli kuuma. Kuva: Minna Rinne

Aika pian huomattiin myös, että kuuma tulee ja lopulta sopivaksi varustukseksi valikoitui pelkkä merinovillasekoitus aluspaita yläosassa.

Ensimmäisellä taukopaikalla tähystämässä reittiä eteenpäin. Kuva: Minna Rinne

Ensimmäisellä evästauolla jäätiin syömään eväitä ja istuskelemaan auringon jo paljastamalle kivelle. Ylärinteessä oli pieni ryhmä poroja syömässä lumen alta jo paljastuneita jäkäliä.

Poroja reitin varrella

Ettei turhaan säikyteltäisi poroja, kierrettiin niiden ruokapaikka vähän reilumman matkan päästä ja käännyttiin länteen päin harjannetta pitkin ylös päin.

Lille Blåmannilla. Kuva: Minna Rinne

Ihan huipulle asti emme menneet, vaan jätimme hieman vajaaksi. Aurinko ja kuumuus oli vienyt melko reippaasti voimia, lähtö onnistui vähän turhan myöhään ja rinne kääntyi jo varjon puolelle ja alko jäätyä. Lumikengät vaihtuivat lumilautoihin ja noin 740 metrin korkeudesta lähdettiin laskemaan takaisin alas päin.

Retken pituudeksi edestakaisin tuli 8,9km, jossa nousua 784 metriä.

Illalla oltiinkin sitten melkoisen loppu ja olosta päätellen jonkinmoinen lievä auringonpostos. Eväitä ja nesteytystä hotellissa ja uni kyllä maistui.

Talvilomaseikkailut, osa 1, Kiilopää

Hieman yli 5 kuukautta oli leikkauksesta, kun alkoi talviloma, josta olin jo ennen sairaalasta kotiin pääsyä tehnyt lupauksen, että huiputan Saanan lumikengillä. Mitä en oikeastaan julkisesti ole kertonut oli se, että samalla kun on pohjoisessa, oli suunnitelmissa muitakin retkiä.

Ensimmäinen etappi matkalla oli Saariselkä, jossa hyvin nukutun yön jälkeen lämmittelyksi ensimmäisenä retkenä 4.4.2016 Kiilopään huiputus. Matkaa tuli 4,3 kilometriä edestakaisin. Nousua 231 metriä reitillä.

Kiilopään huipulla UKK:n kansallispuistoa katselemassa. Kuva: Minna Rinne

Reitti oli niin hyvin pakkautunut, että lumikengät pysyi tässä reppuun sidottuna koko matkan. Huipulla oli melkoisen tuulista, mutta näkymät oli hienot UKK:n kansallispuistoon päin.

Retken jälkeen matka jatkui Lemmenjoelle, jossa käytiin katselemassa koiranpentuja ja siitä ajeltiin poikittain länteen ja käsivarteen. Reitti oli kyllä melko hirveä, soratietä, joka oli mennyt pinnasta ihan liejuksi ja kauheilla kuopilla ja päälle vielä satoi märkää lunta. Lieju ja lumi -yhdistelmä tarkoittikin, että ajoittain vaikka miten väänsi ratista, niin auto halusi mennä suoraan. Hauska lisäkilpi siellä oli muu vaara -merkissä. "Kelirikko 57km". Sirkassa onneksi jatkui taas päällystetty tie ja suunta kohti Kilpisjärveä. Mutta koska siellä kello oli jo paljon ja oli pimeää, emme vielä edes nähneet sitä luvattua Saanaa, vaan ajoimme pysähtymättä ohi ja vähän puolen yön jälkeen paikallista aikaa päädyimme hotelliimme Tromssaan. Hotelli toimi tukikohtana kolmen seuraavan päivän seikkailuille.

5 kuukautta leikkauksesta - kuntopäivitys

Viisi kuukautta leikkauksesta tuli täyteen alkuviikosta ja ennen kuin lähden lupaukseni mukaisesti sitä Saanaa huiputtamaan, ajattelin muutaman sanan kertoa siitä, millaisessa kunnossa nyt ollaan.

Kävely ja kaikki normaali elämä sujuu hienosti ja kuten jo todettua, esimerkiksi lumilautailu onnistuu. Edelleen kyllä ihan tahtomattanikin varon esimerkiksi hyppelyitä ja juoksuaskeleita, vaikka ne ei aiheutakaan mitään tuntemuksia, kun kuitenkin iskutusta on pyydetty välttämään. En toki tiedä, miten paljon sitä pitää välttää, mutta en nyt kuitenkaan ole lähdössä sille linjalle, että keinonivelillä juoksisin maratoneja, vaikka niinkin joku on tehnyt. Lihaskuntotreeneihin periaatteessa tekisi mieli lisätä erilaisia harjoitteita, jotka sisältää hyppyjä, mutta ainakin toistaiseksi olen malttanut mieleni.

Salitreeniin annettiin joulukuussa ohjeeksi, että toistoja 2x10-15. Olenkin siitä asti tehnyt vuoroviikoin 2x10 ja 2x15 treenejä ja kasvatellut painoja maltillisesti sitä mukaa kun on tuntunut, että toistomäärät menevät liian helposti. Jalkaprässin osalta tämä on tarkoittanut esimerkiksi painojen kasvattamista joka viikko ja tällä viikolla ylitin siinä oman painon, eli 2x10 90 kilolla, joka meni niin helposti, että seuraavaksi on kyllä pakko pistää se satanen.

Tällä hetkellä siis 2x10 seuraavanlaisilla painoilla:
- Jalkaprässi 90kg
- Pohkeet (jalkaprässissä) 90kg
- Reiden ojentajat 40kg
- Reiden koukistajat 50kg
- Reiden lähentäjät 50kg
- Reiden ulontajat 45kg

Ja tyytyväinen olen tähän kehitykseen, kun 8 viikkoa leikkauksesta joulun paikkeilla aloitin sellaisista tunnustelupainoista. Suunnitelmissa voimaharjoittelun osalta muuttaa treeniä jossain vaiheessa vähän ns. funktionaalisempaan suuntaan.

Gaustatoppenilta laskeutumassa kesällä ennen leikkausta. Saman verran leikkauksen jälkeen kohti uusia vuoria!

En ole kauhean huolissani siitä Saanan huiputuksesta. tämän hetkisten tuntemusten perusteella. Ja vauhti se on joka tappaa, ei matka. Kävely kuitenkin sujuu nykyään jo ns. "loputtomasti" ja vain lihakset väsyvät, ei enää nivelkipuja. Gaustatoppenin huiputuskin onnistui kuitenkin 4kk ennen leikkausta ja silloin oma kokemus fyysisestä kunnosta oli paljon huonompi ja siihen liittyi myös nivelkivut. Se on hieman Saanaa isompi mäki. Saanasta kertomusta reilun viikon päästä!

Ja vielä lopuksi tsempit tuttavalle, joka on tänään menossa samanlaiseen operaatioon samalle Ortopedille. Toivottavasti leikkaus ja toipuminen sujuvat yhtä hyvin kuin minulla ja näistä postauksista voi ammentaa motivaatiota, jos ei meinaa usko riittää kuntoutumiseen!

Lumilautailua

Vähän liian pitkään on taas mennyt kirjoittamatta, mutta on ollut olevinaan niin paljon kaikkea kiirettä, että "kirjoitan huomenna" ja niitä huomisia sitten tulee aina vaan uusia.

Toipumisen vauhti jotenkin vähän yllätti. Fysioterapeuttien varovaisuus ensimmäiset pari kuukautta ei oikein antaneet toivoa, että tänä talvena vielä ehtisi mäkeen, mutta kontrollikäynnillä osastolla sitten 3kk kohdalla poistettiinkin kaikki rajoitteet jo. Ensimmäinen kokeilu oli jo kuukausi sitten, ja kun tuli ilmottauduttua mukaan työpaikan eiliselle lasketteluretkelle Ellivuoreen, niin pitihän sitä käydä vähän Meriteijossa harjoittelemassa ensin viikonloppuna. Ja kivasti se jo sujui, voimat ja liikeradat riittää hyvin peruslaskemiseen ja seuraavan päivän tunnelmien perusteella ihan hyvää reeniäkin. Ja kelit hemmotteli, lumi oli semmoista sokerista irtolunta eikä ollenkaan niin jäistä kuin pelkäsin ja plussaa ja aurinkoa. Siitä pieni videopätkä.

Eilen sitten työporukan kanssa uusiksi laskemaan sinne Ellivuoreen. Sielläkin sää helli, +10 ja aurinkoa ja samanlaista lunta kuin Teijossa viikonloppuna. Juuri olin siellä hissimatkalla työkaverille selittänyt, että itsesuojeluvaisto ja kaatumisen pelko on kyllä kovempaa kuin aikaisemmin ja tuli nyt ihan kaatuminenkin kokeiltua. Semmosta pientä butter-juttua siinä kokeilin minkä oon joskus osannu hyvinkin ja siitä takakantti kiinni ja pyllylleen. Ei mennyt mikään rikki eikä oikeastaan edes sattunut, mutta ei nyt kuitenkaan aleta erikseen kokeilla osien kestävyyksiä, vaikka kontrollikäynnin perusteella lisääntynyt murtumariski olikin mun luiden koostumuksella lähinnä teoreettinen. Ja kuntoutuksessa on toki tehty hyvin suojaavat pakaralihakset. Mutta ehkä tommosta peruskaatumista ei tarvi hirveästi pelätäkään.

Ellivuoressa. Vai -vuorella?

Vaikka kevät, lämpö ja aurinko on kivaa, niin toisaalta niin on talviurheilukin ja säätiedotukset uhkailee että kylmenisi taas. Ehkä on kautta vielä jäljellä laskea lisää ihan etelässäkin ennenkuin tulee kesä ja muut aktiviteetit.

Agilityä juoksuaskelin, lumilautailua ja purjekoneeseen sovittautumista

Onhan näistäkin asioista jo pari viikkoa aikaa, mutta on ollut olevinaan niin kiirettä, että ei ole oikein ollut ehtivinään päivittää blogiin asioita. Mutta pikkuhiljaa kun kerran rajoitukset poistuivat, olen alkanut varovaisesti pelkän voima- ja liikkuvuusharjoittelun lisäksi ottaa tuntumaa kaikenlaiseen harrasteluun.

Agilityhallilla noin 3,5kk leikkauksesta tehtiin yksinkertaista treeniä, ajatuksena oli kokeilla, miltä tuntuisi ottaa ensimmäiset juoksuaskeleet. Henkinen kynnys oli kyllä aivan älyttömän korkea. Fyysisesti ei kipuja ennen, juoksun aikana tai sen jälkeen, mutta liikeradat oli kyllä tosi tehokkaasti hävinneet ja tuntui kuin opettelisi ihan uutta motorista taitoa.

Toinen pelottava kokeilu olikin sitten hypätä lumilaudalle. Näin aluksi vuokravermein ja ihan vaan lastenmäkeä vähän kokeilemassa Joupiskalla Seinäjoella. Aika haparoivaa sekin alkuun, mutta onnistui kuitenkin. Videossa ensimmäinen lasku. En muista että ois ollu noin jännää koskaan ennen laskea loivaa mäkeä. Pikkuhiljaa sekin homma kuitenkin alkoi taas sujua luonnolliselta. Seuraavana päivänä kroppa vähän muistutteli, että lumilautalihaksia ei ole hetkeen käytetty, mutta se oli vaan semmosta hyvää lihaskipua.

Kesääkin varten piti jo vähän käydä valmistautumassa ja käydä Oripään lentokentällä mökkeilemässä. Hiukan yritin olla hyödyksi myös purjekoneiden talvihuolloissa sen mitä tämmönen tumpelo pystyy. En ainakaan rikkonut mitään. Kerhon uusi koulukone tuli koeistuttua ja kyllä nyt koneeseen ujuttautuminen oli jo helpompaa kuin viime kesänä, vaikka se silloinkin onnistui. Lähiaikoina pitää vielä käydä ennen kuin voi omaa lentokautta aloittaa näyttäytymässä ilmailulääkärille, jotta voidaan todeta, että olen leikkauksen jäljiltä fit to fly.

DG:n ohjaamoon ujuttautuminen sujui helposti

Muuten on ollut mukavaa, että alkaa olla töiden jälkeen jo valoisampaa, niin alkaa olla mukavaa pidentää lenkkejä. Voimaharjoittelu on myös edistynyt ja tulokset ja liikeradat parantuneet jatkuvasti ja olen reilun kuukauden päästä valmis Saanan huiputukseen.

Turvatarkastuksessa

Lähdössä sateisesta Helsingistä kohti Wieniä

Yksi jännittävä asia lonkkaproteesien kanssa tuli koettua ensimmäistä kertaa viime viikolla, kun olin ensimmäisellä ulkomaan työmatkalla leikkauksen jälkeen. Hieman etukäteen siis mietitytti lähinnä, että mitä turvatarkastuksissa on odotettavissa lonkkaproteesien kanssa. Spoilaan heti alkuun, että tähän tarinaan ei liity suurta dramatiikkaa, ei lateksihanskoja eikä (oletettavasti lukijoiden suureksi pettymykseksi) edes riisuutumista ja alastomuutta.

Ensimmäinen turvatarkastus suoritettiin matkalle lähtiessä Turussa. Ihan normaaliin tapaan sujui metallinpaljastimeen asti, eikä se piippauskaan kauheasti järkyttänyt. Minullahan on hyvä voittoprosentti historiallisesti noiden metallinpaljastinten tekemissä arpahälytyksissä eikä ole eka kerta kun piippaa ja siitä seuraa jonkun asteista kopelointia. Tällä kertaa tosin hälytys tuli tietysti aiheesta. Mukava turvatarkastussetä alkoi sitten ensimmäisenä ehdotella, että syypää olisi vyö (joka oli tosin sillä hetkellä menossa läpivalaisusta läpi) tai kengät. Totesin, että syy lienee lonkkaproteesit. Turvatarkastussetä kysyi vain asiallisesti, että onko molemmat puolet ja totesin että juu. Sitten sellaisella sauvamallisella metallinilmaisimella otettiin piippaukset kummankin lonkan sivusta ja sen jälkeen sen turvatarkastuksen peruskopelointi ja ensimmäinen tarkastus läpäisty.

Wienissä sitten pari päivää kokouksissa ja vähän myös kaupungilla pyörimässä. Nyt kun oli uudet osat, kieltäydyin säännönmukaisesti joka paikassa hissien ja liukuportaiden käytöstä ja illalla vapaa-ajalla tuli käytyä pari geokätköä hakemassa. Matkan aikana tuli myös vahingossa uusi askelennätys uusilla osilla - vähän reilu 18000 päivässä lähtöpäivänä, kun oli aikaa käydä vähän kaupoilla ennen lennon lähtöä.

Wienin kentällä taas normaalisti turvatarkastukseen. Hetken jo luulin hämmästyksekseni, että tämä ei piippaakaan kun metallinpaljastin tuntui piippaavan vasta puoli askelta myöhässä. Kerroin sitten heti turvatarkastussedälle englanniksi, että mulla proteesilonkat ja varmuudeksi hädissäni näytin vielä kontrollikäynnillä hoitajan tulostamaa röntgenkuvaa asian perillemenon varmistamiseksi. Sitten taas sauvailmaisimella todettiin molemmilta puolilta piippaukset ja siliteltiin edestä ja takaa. Ja lopuksi vielä pyydettiin yksi kerralla nostamaan jalka laitteen päälle, joka etsii metallia kengistä ja taas menoksi.

Etukäteenhän yritin etsiä, että miten proteesien kanssa turvasta selviytyisi sujuvimmin, mutta Finavia ei ainakaan helposti tarjoa yhteystietoja, että tavallinen kansalainen voisi kysyä, miten turvatarkastuksesta tulisi mahdollisimman sujuva, kun tiedetään, että portti piippaa. Tai jos joskus ei piippaa, aion pyytää tarkistamaan toiminnan, mullahan on kummallakin puolella semmonen kutakuinkin käsiaseen kokoinen ja muotoinenkin metallinpala. Mielenkiintoista olisikin nyt päätyä jollekin kentälle, jossa on läpivalaisu, niin näkisi meneekö sujuvammin. Ainakin kesällä Frankfurtissa vaihtaessa turvassa taisi olla pelkkä läpivalaisu eikä lainkaan metallinpaljastinta.

Ehkä tässä pikkuhiljaa oppii, kuinka homman saa hoidettua pienimmällä häiriöllä kanssamatkustajien turvatarkastuksen sujuvuudelle.

"Kovaa käyttöä vaan!"

Otsikon sanoihin päätti tekonivelhoitaja tämän päivän kontrollikäyntini sairaalassa. Ja tämä oli viimeinen tähän operaatioon liittyvä käynti, ellei ongelmia ilmene. Olen siis virallisesti toipunut tai kuntoutunut tai mitä sanaa halutaankaan käyttää. Lihasvoimat on hyvät, liikeradat jo vähintäänkin kohtuulliset ja sementittömät proteesit kokonaan luutuneet kiinni. Ja kupit on lisäksi myös ruuveilla kiinni. Ja tämä on myös 3 kuukauden sairaslomani viimeinen päivä ja huomisesta eteenpäin opettelen taas päivätyöläisen elämää. Hieman pehmeää laskua tosin olen ottanut jo joulukuun 10. päivästä eteen päin tekemällä osa-aikaisesti etätöitä ja olemalla sairaslomalla vain osa-aikaisesti.

Kukkulan kuningas

Pari viikkoa sitten (15.1.2016) jo fysioterapiajaksoni päättyi toteamukseen "Potilaalla tehty molempien lonkkien tekonivelleikkaus, josta toipuminen sujunut hyvin. Liikunnallinen mies, ollut hyvin aktiivinen kuntoutuja. Lonkkien liikkuvuuksissa vielä hieman rajoitusta. Aloittanut kuntosaliharjoittelun, joka tuttua entuudestaan. Ft-jakso päätetään." Kertomukseen ei oltu kirjattu liikeratoja, mutta jos muistan oikein, fleksio oli viimeisellä käynnillä 110 astetta, abduktio 35 astetta, ulkokierto 30 astetta ja sisäkierto edelleen rajoittunein, mutten muista astelukua. Joulukuun käynnillä 6 viikon kohdalla liikelaajuudet olivat "Nivelliikkuvuus: oikean lonkan fleksio 85 astetta, passiivisesti lonkka fleksoituu 90 asteeseen. Vasemman lonkan aktiivinen fleksio 70 astetta, passiivisesti lonkan fleksio 80 astetta. Lonkat ojentuvat täyteen liikelaajuuteen molemmin puolin. Oikean lonkan aktiivinen abduktio 20 astetta, vasemman 15 astetta. Sisärotaatio molemmissa lonkissa vain 5 astetta. Oikeassa lonkassa ulkorotaatio 10 astetta, vasemmassa 5 astetta." Ja kuten aiemmassa kirjoituksessa jo kehaisin, jo joulukuussa voimatasot olivat kohdillaan: "Lihasvoima mitataan manuaalista vastusta vastaan, asteikolla 0-5, jossa 0 heikko ja 5 erittäin hyvä. Gluteus maksimus voima oikeassa lk.5/5 ja vasemmassa luokkaa 5/5. Gluteus medius voima oikealla lk. 4,5/5 ja vasemmalla lk 4/5. Hamstring-voima oikealla lk. 5/5 ja vasemmalla luokkaa 5/5. Iliopsoas-voima oikealla luokkaa 5/5, vasemmalla luokkaa 4/5. Q-ceps voima oik. lk. 5/5 ja vasemmalla lk. 5/5."

Myös pari viikkoa sitten (14.1.2016) otettiin kahden kuukauden postoperatiiviset röntgenkuvat molempien lonkkien tekonivelleikkauksen jälkeen. Näistä leikannut ortopedi on lausunut "Tekonivelen asento entinen, hyvä. Inklinaatio oikealla 40 astetta, vasemmalla 38 astetta, anteversio molemmin puolin 25 astetta. Ei komplikaatioon sopivaa." Outo osa lausunnossa oli, että kontrollit 5 vuoden välein, kun materiaaleissa tähän asti on ollut kontrolliväli 2 tai 3 vuotta. Ilmeisesti proteeseissa ja niiden asennuksissa tapahtuu kehitystä.

Eli lyhyesti kaikki erinomaisen hyvin, tai kuten eräs tuttu fysioterapeutti lausuntojen perusteella totesi "Sähän oot noiden mukaan elämäsi vedossa!" Ja täytyy kyllä sanoa, että siltä pitkälti myös tuntuu.

Hieman hankalaa toipumisessa on ollut, että tutkittua tietoa riskeistä tekonivelten kanssa liikkumisesta on melko vähän saatavilla ja toiset korostavat riskejä enemmän kuin muut. Tämän päivän käynnillä tuomio oli, että luksaatioriski minun lihaskunnolla on korkeintaan teoreettinen proteesin asento ja tyyppi huomioon ottaen. Ja samoin luuaines on hyvää ja tiivistä ja murtumiakaan ei varsinaisesti tarvi pelätä kaatuessa, mutta toki tietenkään ei suositella lajeja, joissa jatkuvasti teloo itseään. Mutta kun kyselin, että jokos voi pikkuhiljaa kokeilla juoksuaskeleen ottamista tai esimerkiksi harkita mäkien laskemista, niin tiivistettynä terveiset oli, että "Mäkeen vaan".

Juoksusta sen verran, että tämä on aihe, josta on jopa jonkin verran kokemusta ja tutkimustakin, eli ei kuitenkaan ole suositeltavaa harrastaa lajeja, joissa proteesiin kohdistuu jatkuvaa iskutusta, joka kuluttaa proteesia. Mielenkiintoinen huomio kuitenkin oli, että leikannut ortopedi kuulemma suosittelee mieluusti paljasjalkakenkiä, joka vähentää kovaa kantaiskutusta. Tämän olin itse havainnut agilityurallani jo ennen leikkausta, että nivelet pysyivät paljasjalkakengillä paremmassa kunnossa, kun kantavaimennusten (ja korotusten) puute siirtää askeleen enemmän päkiäpainotteiseksi ja jalkateräkin osallistuu iskunvaimennukseen.

Lupa on siis tehdä mitä tahansa, mikä tuntuu hyvältä ja salitreenissäkään mitään kuormitusrajoituksia ei ole - mutta tietysti järki mukana, eli ei kannattane väkisin kokeilla proteesien kestävyyttä lajeilla, joissa jatkuvasti teloo itseään ja ehkä en ala treenaamaan maailman vahvin mies -kisoihin, mutta kuten jo alussa totesin, terveiset sairaalasta oli, että "Kovaa käyttöä vaan!"

Tuloste röntgenkuvasta turvatarkastuksissa kommunikointia varten

Työmatkoihini liittyen sivusimme myös turvatarkastuksia ja metallinpaljastimet tulevat aina hälyttämään jatkossa. Enäähän ei jaeta proteesikortteja, joilla voi "todistaa", että on proteesi. Ovat kuulemma loppuneet noin 9.11. eräänä vuonna ja ovat todistusvoimaltaan melko heikkoja, kun ovat niin helppoja väärentää. Ajattelin kuitenkin, että ehkä saisi paremmalla asenteella tutkimukset, kun voi helposti kommunikoida asian, niin hoitajan ehdotuksesta tulostettiin mulle yksi röntgenkuva. (Laitan blogiin kyllä hyvälaatuisetkin ennen- ja jälkeen-kuvat, kunhan saan tilattua ne) Tämä menee testiin parin viikon päästä, kun on vuorossa ensimmäinen lentomatka uusilla lonkilla.

Kiitos, TYKS:n kirurginen sairaala

Sairaalasta lähdin leveä hymy naamalla - toistaiseksi siis saan tehdä "mitä vain" ja olen terve. Ja suunnitelmia kyllä riittää!

Esittelyssä: Apuvälineet

Nyt kun on jo muutama viikko mennyt kokonaan ilman apuvälineitä, voisi olla sopiva aika esitellä kuntoutumisen aikana käyttämäni apuvälineet ennen kuin palautan ne apuvälineyksikköön.

Kyynärsauvat, WC-istuimen korotus, korotustyyny

Kyynärsauvat lienevät tulleet jo tutuiksi blogia seuranneille videoista eivätkä varmaankaan kaipaa kovin suurta esittelyä. Niiden käytöstä luovuin 6 viikkoa leikkauksen jälkeen. Varusteena liukkaille keleille jääpiikit, jotka onneksi tulivat melko vähän tarpeeseen ja suurin osa ajasta meni ihan hyvän pidon ja sulan maan aikaan. Lopettamisen jälkeenkin fyssarilta suositus oli, että tarvittaessa voi käyttää ja myös toispuoleisesti mahdollisen heikomman jalan vastakkaisella puolella. (Jostain käsittämättömästä syystä TV:stä tuttu tohtori House käyttää keppiä kipeän jalan puolella, vaikka vastakkaisella puolella pitäen pystyisi kävelemään normaalimmin)

Erityisesti ensimmäisen 3 viikon aikana, kun syvään istuminen on kielletty, tarvittiin kahta muuta kuvassa näkyvää yksinkertaista apuvälinettä. WC-istuimen korotus on tarpeellinen normaalin korkuisilla istuimilla ja normaalin korkuisten tuolien kanssa korotustyyny. Sängyn korkeutta lisättiin riittäväksi istumiseen, jotta sänkyyn meno onnistuisi turvallisesti jalkojen alle asennetuilla korotuspaloilla, jotka ovat ihan yksinkertaiset palikat, joissa on reunat estämässä, ettei huonekalun jalat liu'u pois niiden päältä.

Koska lonkkiin tarvitaan liikeratoja esimerkiksi lattialle yltämiseen tai jalkateriin yltämiseen, oli apuvälinevalikoimassa myös tarttumapihdit, sekä mystinen sukanvetolaite. Tarttumapihdit on, no, pihdit, joissa on kahva ja varren päässä pihdit, jotka sulkeutuvat kahvaa puristaessa. Sukanvetolaite on vaikeampi selittää, mutta hyvin yksinkertainen ja nerokas väline. Tätä ei ennakkokäynnillä sairaalassa edes yritetty selittää, vaan sen ymmärtää paremmin näkemällä, joten pari viikkoa leikkauksen jälkeen tuli kuvattua video sukanvetolaitteesta, jossa sattumalta pudotin sukan ja esiteltyä tulee myös tarttumapihdit.

Sukanvetolaite koostuu siis muovisesta taipuisasta pohjasta, johon on kiinnitetty naru sekä liukkaasta keinokuidusta tehdystä kankaasta. Ensin taivutetaan kankaat toistensa päälle. Sen jälkeen sukka vedetään sukanvetolaitteen päälle ja lopuksi työnnetään varpaat sukkaan ja naruista vetämällä vedetään laite pois sukan sisältä ja siinä sivussa sukka maagisesti päätyy jalkaan. Yritin ennen laitteen näkemistä kovasti järkeillä, miten sukanvetolaite edes voi toimia, mutta en vain keksinyt. Nyt tiedän. Parhaat keksinnöt ovat yksinkertaisia.

Tarttumapihdit jäivät melko vähälle käytölle. Tärkein tehtävä niille oli lattialle pudonneiden tavaroiden nostelun lisäksi käyttö housujen pukemiseen, kun ei voi kumartua laittamaan jalkaa lahkeeseen. Tämä suoritetaan siten, että esimerkiksi ensin vasemmalta puolelta pidetään housun vyötäröä kädessä ja oikea tarttumapihdeissä ja näin saadaan ilman suuria lonkkakulmia ujutettua oikea jalka lahkeeseen. Sen jälkeen oikea puoli käteen ja vasen jalka autetaan pihdeillä lahkeeseen. Löysät housut helpottavat toimenpidettä huomattavasti. Ja toki silloin kun apuvälineitä vielä tarvitsi pukeutumiseen, myös leikkausalueet olivat sen verran arat, että ei olisi halunnutkaan mitään, mikä yhtään puristaa leikkausalueita.

Oma toipuminen on siis ollut jo joitakin viikkoja siinä vaiheessa, että apuvälineitä ei ole tullut käytettyä. Viimeisenä käytin sukanvetolaitetta vasemman jalan sukan pukemiseen pari päivää kepeistä luopumisen jälkeen, kun vasemman lonkan fleksio ei meinannut oikein riittää sukkien pukemiseen, mutta nyt liikeradat on jo huomattavasti paremmat ja jopa kengännauhojen sitominen onnistuu jo. Istuintyyny ja WC-istuimen koroke jäivät jossain noin 4 viikon paikkeilla pois käytöstä, kun totesin, että matalalle istuminen ei ole enää kohtuuttoman vaikeaa.

Ensi viikolla apuvälineet päätyvät takaisin apuvälineyksikköön Turkuun ja sieltä lainaan jollekin seuraavalle tarvitsijalle.