Ylläs-Pallas-Hetta, toinen päivä

24.7. Kotamaja-Pahtavuoma

Heräsin toiseen vaelluspäivään (ensimmäinen päivä) Kotamajalla hyvin nukutun yön jälkeen. Totesin, että vesi oli vähissä ja päätin, että syön aamiaisen matkan varrella, kunhan olen löytänyt vettä. Aamulla pihassa rinkkaa pakatessa paikalle osui läskipyöräilijä, jonka kanssa rupattelin hetken läskipyöräilystä ja omasta suunnitelmastani. Melko pian Kotamajan jälkeen löytyi lähde, josta otan pari litraa vettä. Enempää ei hermot kestäneet suodattaa hyttysparvessa. Suon reunassa tuli vastaan pari poroa (ensimmäiset porot, jotka näin jalkaisin kulkiessa tällä matkalla), jotka kääntyivät kannoillaan takaisin tulosuuntaansa minut huomattuaan. Koska polun varressa ei näkynyt mukavia ruokailupaikkoja, poikkesin reitiltä muutama sataa metriä Kutujärven päivätuvalle syömään aamupuuroni. Puuro maistui, edellisenä iltana oli ollut jotenkin niin kuiva ja väsynyt olo, että ei meinannut jaksaa syödä. Siis fyysisesti nostella ruokaa suuhun, pureskella ja niellä.

Pallakselle 58km

Muurahaispesä reitin varressa

Reitti jatkuu loputtoman tuntuisena metsävaelluksena mäntymetsää kasvavaa harjua pitkin. Välillä reitti laskeutui suolle.Pari kertaa matkan aikana säikähdettiin vastaan tulevien porojen kanssa toisiamme. Matkalle osui yksi hyvä virta, jossa oli isä tyttärensä kanssa juuri ottamassa vettä ja päätin tehdä saman. Vaihdettiin kokemuksia reitistä, koska he olivat tulossa pohjoisen suunnasta ja totesivat myös, että vettä oli huonosti saatavilla. Minä puolestani kehoitin miettimään, että haluaisivatko mennä Pirunkurun kautta Ylläkselle enkä ollut ensimmäinen, joka oli tästä varoittanut. Sää toisena päivänä oli samanlainen kuin ensimmäisenä. Sininen taivas ja hellettä eikä tuule yhtään, mutta paikoin oli onneksi avoimempaa. Koska olin matkalla pohjoiseen, olivat kaikki nousut reitillä etelärinteissä, joihin aurinko paahtoi. Pysähtyminen ei kuitenkaan oikein tullut kyseeseen, koska ympärillä pörräsi jatkuvasti parvi keskikokoisen koiran kokoisia paarmoja, jotka kävivät kimppuun heti, jos pysähtyi. Liikkuessa ne tyytyivät vain pörräämään ympärillä äänekkäästi.

Tällä reitillä tämä oli virkistävä näky

Loputon mäntymetsä

Kukkia (en tunnista)

Lopulta saavuin tien ylitykseen, mikä tarkoitti, että Peurakaltio oli aivan lähellä. Kävelin talon kulman ohi ja säikytin pihassa hengailleen poron. Anteeksi siitä. Istahdin tulipaikalle pitämään ruoka- ja lepotaukoa. Melkein heti paikalle tuli myös päiväretkellä Äkäskerolla ollut pariskunta, joiden kanssa jäin rupattelemaan. Kannatti! Ystävällinen pariskunta teki tulet ja käristi tikussa makkaraa ja tarjosivat minullekin. Ei kyllä mitenkään pystynyt kieltäytymään. He vahvistivat myös, että vettä ei juuri ole saatavilla, joten suodatin hieman epäilyttävän näköisestä kaivosta itselleni 3 litran jumarakon täyteen, koska tiesin että edessä olisi rankka nousu helteessä.

Kun ei ole 20 km:iin nähnyt autoa, on hyvä, että varoitetaan

Autoja ei kuitenkaan tullut

Pallakselle 48km

Peurakaltion pihasta säikyttämäni poro

Jyrkässä ja raskaassa nousussa kuumuus syö voimat ja hengähdystauoilla paarmat miehen. Seisovassa helteessä etelärinnettä paahtava aurinko aiheutti melkein alkavan lämpöhalvauksen oireita. Puurajan yläpuolellakaan ei juuri helpottanut, paitsi ajoittain, kun jostain läheltä lähtevä termiikkikupla aiheutti hetkeksi pienen tuulenvireen. Mieltä tosin virkisti, että Äkäskerolta avautui pitkästä aikaa hienoja maisemia. Ylläs alkoi jo näyttää kaukaiselta ja Pallas näkyi kaukana edessä. Ei auttanut kuin siirtää jalkaa toisen eteen, jotta pääsisi perille. Ja nauttia maisemista. Ja tuulenvireistä, joiden aikana myös ötökät olivat poissa.

Äkäskeron nousu oli jyrkkä ja kuuma

Yksinäinen pihlaja Äkäskerolla puurajalla ei tuntunut
kuuluvan joukkoon

Ylläs alkoi näyttää kaukaiselta

Kukkia Äkäskerolla (en tunnista)

Huippu. Ylläs (Kellokas) 25 km, Pallas 45 km

Pallas näkyvissä horisontissa, vielä kaukana

Jos nousu Äkäskeron huipulle oli jyrkkä, niin lasku oli sitäkin jyrkempi. (Päiväkirjaan olin kirjoittanut "melkein Norjalaisella tavalla jyrkkä") Hyvä puoli oli, että pohjoisrinne ei ollut ollenkaan niin kuuma kuin nousun etelärinne. Onneksi oli kuivaa ja sauvat. Märkänä ja mutaisena lasku olisi ollut paikoin jopa vaarallinen tai ainakin tarkkana olisi saanut olla.

Alhaalla Äkäskeron ja Mustakeron välissä korvani kuulivat taas tällä reitillä ja näissä olosuhteissa maailman parhaan äänen. Virtaavaa vettä! Alhaalla pitkospuiden risteyksessä olikin opaste vesipisteelle 200m päähän, josta löytyi virtaava puro. Tämä tuli erinoimaiseen aikaan, koska Äkäskerolla täyttämästäni 3 litrasta oli jäljellä alle puoli litraa. Ja matkaa olin taittanut linnun tietä noin 6 kilometriä.

Puro Äkäskeron ja Mustakeron välissä

Veden haun jälkeen alkoi nousu seuraavalle kerolle (Mustakero). Etelärinne oli taas se kuumempi ja toiminta kiivetessä enemmän lämpöä tuottavaa. Paikoin nousuissa jouduin laskemaan askeleita ja tietyn määrän jälkeen antamaan itselleni luvan hengittää paikallaan hetki ja hörpätä vettä. Maaston tasaannuttua siirryin ensin laskemaan reittimerkkejä ja hetkeä myöhemmin juomaan kilometrin välein (GPS:n perusteella jäljellä olevan matkan pienennyttyä kilometrin). Jossain kohtaa matkalla vastassa olleen virran ylittäminen ajatuksena ärsytti hetken, koska en olisi millään viitsinyt ottaa kenkiä pois jalasta, mutta löysin kohdan, jossa ylitys onnistui kuivin jaloin mättäältä mättäälle. Metsä tuntui jatkuvan aivan loputtomiin. Kuulin polun lähellä kulkevan kosken, mutta se oli turhan kaukana, että olisin viitsinyt hakea vettä, koska tiesin, että perillä olisi vettä.

Nousu Mustakerolle oli raskas ja edelleen kuuma

Paikoin polku oli kivinen

Joku oli rakentanut metsään penkin. En koeistunut.

Heijastuksia purosta

Lopulta saavuin suon reunaan, mikä tarkoitti, että olin jo lähellä. Ylitin suon pitkospuita pitkin, jotka olivat paikoin kasvaneet umpeen pajukkoa. Oli pakko kiristää vauhtia, koska suolla hyttyset olivat huomattavasti aggressiivisempia, kuin metsässä kiusana olleet paarmat. Suon ylityksen jälkeen reitti kääntyi vasemmalle ja jatkui suon reunaa pitkin ja hyttyset olivat vielä aggressiivisempia kuin suolla. Ja niitä oli paljon. Harkitsin hyttysmyrkyn laittamista, mutta en jaksanut ottaa rinkkaa selästä, joten päätin vain kestää. Kuin mies. Eli ulkoisesti tyyni, mutta sisäisesti perkeleesti kiroillen.

Suota ylittämässä. Pahtavuoma on jo lähellä.

Pahtavuoman pihapiiriin tullessa vilkaisen Fitbittiä. 40000 askelta ja 6000 kcal. Tulipaikalla oli tuli ja Pallakselle matkalla oleva tamperelainen vaeltaja, jonka olin pikaisesti tavannut bussimatkalla Kolarista Ylläsjärvelle. Hän aloitti vaelluksensa Kellokkaasta. Iltapalaa kokkaillessani juteltiin niitä näitä. Olin fyysisesti niin poikki, että juuri ja juuri jaksoin tehdä ruokaa ja join vain kohtuullisesti, niin vesi riittäisi myös aamupalaan.

Valmiina yöpuulle (kunhan rinkka on nostettu vielä suojaan)

Etsin pihapiiristä sopivan paikan ja pystytin teltan ja menin nukkumaan. Uni ei oikein meinannut tällä kertaa tulla, kun kropassa vähän kaikki oli hieman kipeänä. Alkuperäisenä suunnitelmana oli mennä seuraavana päivänä Mustakeron majalle asti, mutta karttaa tutkiessa totesin, että koska silloin ollaan kansallispuiston erämaa-alueella ja siellä on leiriytyminen sallittua, menisin mahdollisesti vain hieman Rauhalan ohi ja leiriytyisin ennen Koivakeron nousua kartassa näkyvän suolle laskevan virran lähelle, jonka yläpäässä näkyy jonkinlainen lampi. Olin näillä tiedoilla melko luottavainen, että tämä puro olisi olemassa.

Toisena päivänä matkaa oli taittunut 24,2 kilometriä, 859 m nousua ja 916 m laskua. Takana siis 45,4 km ja yli 2 km nousua ja laskua.

Seuraavana päivänä huomasin, että olisi pitänyt hakea vielä illalla vettä.

Ylläs-Pallas-Hetta, lähtö ja ensimmäinen päivä

Olen pitkään ollut kiinnostunut pitkistä vaelluksista. Katsellut videoita Youtubesta ja lueskellut kertomuksia. Ja samalla on noussut kiinnostus vaeltaa yksin. Jossain vaiheessa kevättä tuli ajatus, että tekisin kesällä yhden vaelluksen yksin. Ensimmäisenä ajatuksena oli tyypillinen Hetta-Pallas, joka avotunturina kiinnostaa minua maisemallisesti huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi toinen suomalaisten suosikki Karhunkierros. Koska tuntui siltä, että 55km ja noin 3 päivää voisi tuntua liian lyhyeltä, seuraava ajatus olisi lähteä Muoniosta Olostunturin kautta Pallakselle ja jatkaa sieltä Hettaan. Koska tämä reitti oli jäämässä alle 100km, päätin lisätä vielä panoksia, ettei jää jälkikäteen harmittamaan ja löin lopulta lukkoon Ylläs-Hetta-Pallas -reitin itselleni. Virallisesti reitti lähtee luontokeskus Kellokkaalta, mutta halusin itse lähteä Ylläsjärven puolelta, katsoa Iso-Ylläksen huipulta pohjoiseen ja ihmetellä että mihin olen pääni laittanut.

22.7. - Lähtöpäivä

Lähdössä Seinäjoen asemalla.
Kuva: Minna Rinne

Olin edellisenä päivänä jo matkustanut Seinäjoelle ja viimeistelin ja varmistin moneen kertaan varusteet rinkkaan. Kunnes aamulla huomasin erittäin suureksi järkytyksekseni, että olin unohtanut vaelluskenkäni Turkuun. Onneksi juna Kolariin lähtisi vasta myöhään illalla, joten ensin Seinäjoen urheiluvälineliikkeitä penkomaan - ei mitään kelvollista muuksi kuin hätävaraksi, joten auton nokka äkkiä kohti Vaasaa. Pitkän miettimisen jälkeen päädyin ostamaan parin Haglöfs Vertigo Hi II GT -kenkiä (hyvästä tarjouksesta vieläpä), jotka olivat suoraan hyllystä parhaan tuntuiset jalkaan, koska sisäänajoja ei olisi aikaa tehdä ja kenkäasia vähän hermostutti.

Myöhään illalla kyyti yöjunalle, josta minulla oli vain normaali istumapaikka. Yllätyksekseni, vaikka juna oli merkitty InterCityksi, paikka oli vanhassa kunnon sinisessä vaunussa. Tai muuten "kunnon", mutta sieltä ei saanut sähköä, joten suunnitelmani ladata yön aikana kaiken elektroniikan akut täyteen romuttui. Nukkumiseen sentään sinisen vaunun penkit ovat mukavammat, kuin IC-vaunujen.

23.7. - Ylläsjärvi-Kotamaja

Herättyäni lähdin junassa aamukahville ennen saapumista Kolariin ja asemalta bussilla Ylläsjärvelle hotelli Saagan luo Iso-Ylläksen eteläpuolelle. Kaikki ravintolat olivat kiinni ja hotellillakin aamiainen oli loppu, mutta ostin ennen lähtöä vielä toastin respasta ja sen syömisen ajaksi sain puhelimen laturiin. Syömisen jälkeen lähdin kapuamaan laskettelurinteitä ylös ja hain yhden geokätkön rinteestä. Reitti oli yläosastaan melko vaikeakulkuista kivikkoa. Lohdutin matkalla itseäni sillä, että matkan varrella ruoka vähenee rinkasta. Ylhäällä olevassa kahvilassa nautin vielä munkkikahvit. Kaikki muut asiakkaat taisivatkin tulla ylös gondoleilla lihasvoiman sijaan. Valitsin alkuun tämän reitin, koska halusin Iso-Ylläksen huipulta katsoa pohjoiseen ja epäilin, että siinä kohtaa ensimmäisen kerran ihmettelisin, että mitä olen tekemässä. Huipulla kuitenkin pohjoiseen katsoessani olinkin enemmän innokas odottavasta pitkästä taipaleesta sen sijaan, että olisi kaduttanut, että olin ryhtynyt tähän.

Matkan varsinainen alku

Lähtöpaikka alhaalla

En tiedä mitä gondoleilla kulkeneet muut ihmiset ajatteli
rinkan kanssa kivikkoa lihasvoimin ylös rehkivästä etelän vetelästä

Huipulla. Kuva: Tuntematon
(kiitos tuntemattomalle, jätä kommentti jos otit kuvan)

Iso-Ylläksen huipulla. Ei kaduttanut.

Iso-Ylläksen huipulta lähdin laskeutumaan Varkaankuruun. Matkalla tiellä kävellessä jalka lipsahti veden kuluttamaan uraan ja nilkka pyörähti. Tämä kyllä säikäytti, että tässäkö se nyt sitten oli, kun tunnustelin siinä jonkun aikaa, mutta onneksi selvisin säikähdyksellä ja hetken kävelyn jälkeen nilkka alkoi taas tuntua normaalilta. Varkaankurulta jatkoin merkittyjä reittejä pitkin Yllästunturin luontokeskus Kellokkaan suuntaan, jossa nautin vielä pasteijan ja limun. Tästä siirrytään Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon ja alkaa virallisesti Tunturi-Lapin taival Pallaksen kautta Hettaan. Pallakselle 69 kilometriä, Hettaan 124 kilometriä. Poikkean kuitenkin vielä hieman virallisesta reitistä, koska aion kulkea Pirunkurun kautta Kesänkitunturin yli ihan vain maisemien takia ja pari vuotta aikaisemmin keväällä olimme Minnan kanssa käyneet kahvilla Kesänginkeitaalla.

Tie Varkaankuruun

Varkaankuru

Reitin virallinen alku Kellokkaan pihasta

Kesänkijärvelle asti matka meni leppoisasti tasaista maastoa vehreässä metsässä, joka ei ollenkaan kuumuudessa tunnu Suomen Lapilta. Tai ainakaan mielikuvaltani siitä. Polku meni paikoin pitkospuita ja seuraili puroa. Kesänkijärvestäkään en käynyt suodattamassa vettä itselleni, kartan mukaan kun Kesänkitunturin toisella puolella näytti olevan puro ja ajattelin mennä sinne asti ennen kuin täyttäisin juomarakkoni. En tiennyt sitä vielä, mutta ensimmäinen päivä tuli olemaan opettavainen veden suhteen tällä reitillä.

Alkumatka on vehreää

Kesänginkeidas oli kiinni

En mennyt jäille

Seuraava etappi näkyvissä puiden yläpuolella

Kesänkijärveltä jatkoin Pirunkurua ylös Kesänkitunturille. Aloin nopeasti katua paria asiaa: 1) Sitä, että en ollut ottanut vettä kun sitä oli saatavilla, koska Pirunkurua kiivetessä vesi loppui; sekä 2) Sitä, että olin valinnut tämän reitin. No en oikeasti katunut reittivalintaa, mutta Pirunkuru oli painavan rinkan kanssa vaikea. Nousu on jyrkkä ja irtonaiset kivet taipuvaisia liikkumaan. Mutta maisemat palkitsivat. Koska kivikko oli todella haastavaa, ylempänä siirryin kivikon vasemmalle puolelle metsän puolelle. Tunturin laella oli kuivaa ja kivistä ja puurajan yläpuolella maisemat palkitsivat. Erityisesti sillä, että Iso-Ylläs, jonka olin aiemmin päivällä ylittänyt oli jo jonkinlaisen matkan päässä. Laskeuduin luontopolkua pitkin Tahkokurun laavulle, johon jäin pitämään evästaukoa ja rupattelemaan satunnaisten retkeilijöiden kanssa. Kartassani ollut puro paljastui sulamisvesipuroksi, joka oli nyt vain kuiva kivikko. Ei vieläkään vettä.

Pirunkuru ylöspäin

Pirunkuru alaspäin

Iso-Ylläksen etääntyminen todisti matkan etenemistä

Kesänkitunturin laella

Takaisin puurajan alle

Jatkan matkaa ilman vettä hieman toiveikkaana, näkyihän kartassa sinistä väriä. Kaikki paljastuivat kuitenkin vain parhaimmillaan suolammikoiksi ja huonoimmillaan kosteikoiksi, joten Hangaskurun laavulle en voi ilman vettä jäädä yöksi vaan jatkan matkaa Kotamajan suuntaan. Noin kilometriä ennen Kotamajaa kuulin helteessä ilman vettä kuljettujen kilometrien jälkeen kauneimman äänen: puron solinaa! Hyppäsin polulta katsomaan mistä ääni kuului ja maan sisästä tuli rinteestä ulos puro ja laski lammikkoon. Oppitunti oli otettu vastaan: Ota vettä, kun sitä on saatavilla. Et tiedä, missä saat vettä seuraavaksi! Suodatin 3 litran juomarakkoni täyteen, sillä pärjäisin aamuun. Reitti Tahkokurulta Kotamajalle oli hyvää ja helppokulkuista polkua havumetsässä, jonka ajoittain katkaisivat suot. Kotamajalla katselin, että hyvää telttapaikkaa ei ollut ihan heti näkyvissä, joten päätin yöpyä kodassa. Sisällä oli yksi retkeilijä, jonka valitettavasti onnistuin herättämään. Luulin meneväni tyhjään kotaan, kun ulkona ei näkynyt mitään varusteita tai muuta tavaraa.

Reitti oli helppokulkuista

Välillä metsän katkaisi suo.
Hangaskurunjänkkä ja laavu.
Taustalla Lainiotunturi

Metsä jatkui ja aurinkokin siirtyi alemmas ja ilma viileni

Kotamaja, ensimmäinen yöpaikka

Kävin vielä ulkona tekemässä itselleni pastaa iltapalaksi ja nautin kahvin ja pienen viskin. Vaihdoin nukkumisvaatteet, pumppasin makuualustan ja kömmin makuupussiin ja nukuin hyvin aamuun. Matkaa oli ensimmäisenä päivänä kertynyt 21,2km, nousua 1184m ja laskua 1138m. Varpaat olivat sisäänajamattomien kenkien seurauksena hieman hakatun oloiset, kun kengät olivat olleet Iso-Ylläkseltä alas tullessa hieman löysällä ja jalka pääsi liikkumaan ja varren reunan kohdalta nilkka oli hieman arka, kun vinoon astuessa varsi painoi hieman ikävästi, mutta pahemminkin olisi voinut olla. Paljon oli matkaa vielä edessä.

Toinen päivä

Heitä voltti!

Edellisen kirjoituksen jälkeen näköjään talvi tuli ja meni, mutta kaikki energia on mennyt suunnitelmista huolimatta muihin asioihin kuin blogin kirjoittamiseen. Nyt ajattelin kuitenkin ryhdistäytyä ja kirjoittaa edes jotain ja yrittää aktivoitua ja kertoa myöhemmin niistä asioista, jotka on jääneet suunnitteluasteelle. Mutta lyhyenä teaserina, talveen on sisältynyt vähän lumilautailua, sitten lumilauta vaihtui suksiin ja keväämmällä vuoria. Ja lentokausi ja pyöräilykausikin tuli jo avattua ja lokakuusta asti olen taas ollut (omasta toivomuksestani) omien voimailujen ja kuntoutusten lisäksi fysioterapeutin ohjauksessa.

Ihan uutena juttuna talvella entinen työkaveri jakoi Facebookissa linkin Turun Superparkin volttikouluun. Tätä ei tarvinnut kauaa miettiä ennen kuin ilmottautuminen lähti eikä myyntipuhetta ihan kokonaan edes tarvinnut lukea: "..opit erilaisten volttien tekniikoita. Pääpaino on nykyaikaisten street-tyylisten parkour-volttien opettelussa..."

Voltin alkeita opettelemassa

Alkuun meni hetki opetella, että trampoliini tuntuu luonnolliselta "ympäristöltä" ja foampitissä "uiminen" on raskaampaa kuin ikinä osasin kuvitella. Mutta sisäinen lapsi nauttii ja vaikka on rankkaa, niin on sen verran hauskaa puuhaa, että energiaa palaa ja liikuntaa tulee. Erityisesti core joutuu kyllä koville ja parin ensimmäisen kerran jälkeen oli kyllä keskivartalo ihmeissään.

Videopätkä toiselta kerralta trampoliinilla:

Trying to learn new skills. Progressing slowly. On #trampoline for the 2nd time learning to #flip. Not so easy when you're #middleaged #fat #dude #superpark #volttikoulu

A post shared by Veli-Pekka Suuronen (@vpjsuu) on Apr 4, 2017 at 12:22pm PDT

Ja volttiyritelmä foampitiin kolmannelta treenikerralta:

Another week, more attempts at new skills for #middleaged #fat #dude .. #superpark #volttikoulu #flip #foampit #notthereyet

A post shared by Veli-Pekka Suuronen (@vpjsuu) on Apr 11, 2017 at 11:54am PDT

Trampoliinihommien lisäksi on opeteltu vähän alkeita päällä ja käsillä seisonnasta ja seinäjuoksusta ja muuta hauskaa. Hauskaa on myös, että vaikka aikuisena tulee kauhukuvia siitä, mitä voi sattua jos jotain menee pieleen ja itsesuojeluvaistoa on vähän turhan paljon, niin silti huomaa, että joka kerta joku asia edistyykin ja tulee itse sekä taitavammaksi että rohkeammaksi.

Niin hauskaa tämä on, että ilmottauduin jo kesällä jatkamaan ryhmässä.

Vuosi takana uusilla lonkilla

Glomtinden. Kuva: Minna Rinne

Talviloman ja ensimmäisten tavoitteiden jälkeen tuli kesä ja kaikenlaista aktiviteettia niin, että kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka asiaakin olisi ja monesti on ollut tarkoituksena taas aloittaa kirjoittaminen, mutta ehkä tämän myötä pääsee taas uudelleen rytmiin. Tänään kuitenkin koin jonkinlaista velvollisuutta kirjoittaa, että miten sujuu uusien tekolonkkien kanssa, kun nyt on vuosi takana elämää näiden kanssa. Spoilaan heti alkuun, että kaikki hyvin ja paljon on tehty ja touhuttu.

Tarkkailussa. Kuva: Minna Rinne

Tätä kirjoittaessa tasan vuosi sitten makoilin tarkkailussa leikkauksen jäljiltä melkoisen toimintakyvyttömänä. Pari päivää myöhemmin olin ensimmäistä kertaa jaloillani uusilla lonkilla. Ja sitä seuraavana päivänä pääsin jo kulkemaan kepeillä. Neljän sairaalapäivän jälkeen siirryin kotiin. Kotikuntoutuksessa lapinkoiran pennuista ja niiden kasvattajasta oli kovasti apua. Viikko leikkauksen jälkeen sai alkaa luvallisesti ulkoilla ja maailma alkoi kasvaa pikkuhiljaa. Ensimmäisiä lääkityksiä alettiin lopettaa alle kahden viikon päästä leikkauksesta. Kahden viikon kohdalla haavoista otettiin hakaset pois. Jouduin muutaman päivän selviämään yksin kotona ja kolmen viikon kohdalla rajoitukset vähenivät. Pari päivää myöhemmin hain ensimmäisen geokätköni uusilla lonkilla. Neljännellä viikolla myös lääkkeet vähenivät taas ja istuin henkilöauton kyydissä Turusta Seinäjoelle. Neljän viikon päästä leikkauksesta tuli suuri helpotus kun sai kääntyä kyljelleen nukkumaan. Leikkauksen jälkeen tuli kyllä kuukaudessa jumpattua reilusti. Neljä viikkoa sairaalasta kotiin pääsyn jälkeen ja reilu kuukausi leikkauksesta oli hämmentävää lopettaa säännöllinen lääkitys. Viisi viikkoa leikkauksesta kokeilin agilityä ensimmäisen kerran uusilla lonkilla. Kepeillä tosin. Viikko sen jälkeen sainkin heittää kepitkin nurkkaan ja olin lääkkeetön ja apuvälineetön. Ja sain alkaa ajaa autoa. Kaksi viikkoa siitä sain aloittaa kuntosaliharjoittelun kevyillä painoilla. Kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toteutin ensimmäisen luvatun tavoitteeni ja kiipesin Jouppilanvuorelle uusilla lonkillani. Joka oli alkusoittoa sille, että olin kaikille fyssareille sun muille luvannut, että huiputan Saanan lumikengillä huhtikuussa.

Jouppilanvuori valloitettu. Kuva: Minna Rinne

Tammikuussa apuvälineet palautettiin pois, vaikken niitä ollut enää hetkeen käyttänyt. Tammikuussa myös päättyi fysioterapia ja minut jätettiin oman onneni nojaan ja todettiin työkykyiseksi. Ja sain luvan tehdä "mitä vaan". Helmikuussa työmatkalla tuli ensimmäinen turvatarkastus ja sittemmin ne menevät jo rutiinilla - valmiiksi portin piipatessa ilmoitan että lonkkaproteesit ja asetun taputeltavaksi. Helmikuussa otin myös ensimmäiset juoksuaskeleet, lumilautailin ja kokeilin kesää varten purjekoneessa istumista. Viidessä kuukaudessa kunto alkoi olla jo sellainen, että Saanan huiputus ei enää edes huolettanut. Mutta koska pelkkä Saana ei tietenkään riitä, piti aloittaa lämittelemällä Kiilopäällä, sitten Norjan puolelle Lille Blåmannille, Russelvtindenille, Stortindenille ja Steinskardtindenille. Sekä tietysti lopuksi sinne luvatulle Saanalle.

Lille Blåmann. Kuva: Minna Rinne

Matkalla alas Saanalta. Selfie.

Kesällä onkin sitten kirjoittamisen suhteen ollut hiljaisempaa. mutta varmaan hiljaisina talvi-iltoina yritän kirjoitella enemmän. Alla vähän siitä, mitä esimerkiksi on tulossa:

Purjelentoa. Selfie

Retkiä. Kuva: Minna Rinne

Uusien aktiviteettien kokeilua. Selfie

Toipumiskertomus näin tiivistettynä tuntui kovin kovin lyhyeltä ja nopealta, mutta tuntui paljon pidemmältä silloin kun sitä eli läpi ja henkisesti oli myös ajoittain raskasta, kun ei etukäteen tiennyt menisikö kaikki hyvin. Nykyisin isoa osaa ajasta ei enää ajattele sitä, että on proteesit vaan elää ihan normaalisti. Voimaharjoittelu on jäänyt tavaksi ja jos ensimmäiset tunnustelut jalkaprässillä tehtiin 30 kilolla, niin tällä hetkellä teen sarjoja 150 kilolla. Vaikka olen itsenäisesti pärjännyt ja ongelmia ei ole, päätin kuitenkin aloittaa fysioterapeutilla käymisen säännöllisesti ja ensimmäinen aika on varattu ensi viikolle.

Hyvin on mennyt ja menee siis. Uusista tavoitteista ei voi vielä kertoa, kun ne ovat vasta muotoutumassa, mutta seikkailuja on varmasti tiedossa.

Talvilomaseikkailut, osa 5, Saanan huiputus

Tämä teksti pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä vihdoin, ennen kuin siirrytään kesäaktiviteetteihin ja miten ne sujuivat. Ei oikein ole energia riittänyt enää blogin kirjoitteluun loppukeväästä.

Saanan ilmoitin tavoitteeksi siis vähän yli 5 kuukautta aikaisemmin jo ennen kuin olin päässyt sairaalasta ja uudelleen jokaiselle kohtaamalleni ammattilaiselle, joista osan suhtautuminen oli erittäin skeptistä ja optimistisimmatkin totesivat "on se mahdollista".

Perjantaina lähdettiin siis Tromssasta etelää kohti aamusta ja päivällä oli päätettynä Kilpisjärvelle stoppi Saanan huiputusta varten. Ensin piti toki käydä kahvilla ja katsella mäkeä hetki. Tai sen alaosaa pilvien roikkuessa niin alhaalla, että huippua ei näkynyt. Mutta ei auttanut, auto parkkiin, kamat selkään, lumikengät jalkaan ja matkaan.

Saanaa etsimään. Kuva: Minna Rinne

Puurajaan asti nousu oli loivahkoa, josta alkoi vasta se todellinen urakka. Ensin jyrkkä lyhyt pätkä jonka jälkeen käännös oikeaan ja jyrkänteen reunaa löyhästi seuraillen ylöspäin. Vähän matkaa noustua tuli vastaan se pahempi ongelma, joka oli jo alhaalta lähtiessä tiedossa. Pilven sisällä on todella surkea näkyvyys. Lisäksi suurin osa reittimerkeistä oli runsaan lumen peitossa, joten maastonmuotoa seuraten kuljettiin vain ylämäkeen ja maasto-GPS:stä välillä suunnan ja sijainnin tarkistus.

Tässä vielä melko hyvä näkyvyys

Huippua lähestyessä myös lumikengillä kulkeminen muuttui vaikeammaksi. Lumesta ei erottunut minkäänlaisia muotoja, joten välillä tuli lähes kompuroitua niin yllättäviin nousuihin kuin laskuihinkin. Ja whiteout oli sitä luokkaa, että muutaman kerran joutui pysähtymään odottamaan ohuempaa kohtaa pilvestä, jotta valkoisessa näkyisi edes eri sävyisiä valkoisia. Pää ei oikein tykkää tuosta pelkän valkoisen näkemisestä, vaan välillä tuli sellaisia outoja oloja, että luuli nähneensä silmäkulmasta jotain ja jos reittimerkistä näkyikin lumen pinnassa 10cm pää, siitä ei pystynyt päättelemään, että onko se 10 metrin päässä oleva pieni juttu vai kaukana oleva isompi juttu. Kertaalleen oltiin varmoja yhdestä oranssista merkistä, että se olisi kaukana oleva oranssitakkinen hiihtäjä, joka varmasti liikkui, mutta oli oranssiksi maalattu puutolpan pää noin 10 metrin päässä. Huippu oli onneksi tallennettu jo kotona pisteeksi GPS:ään ja lopulta pelkän valkoisen keskellä tarpoessa löytyi Saanan huippu ja vieraskirja.

Huipulla. Yksi tavoite saavutettu. Kuva: Minna Rinne

Ilmeisesti oltiin puheissa ja ajatuksissa sen verran suhtauduttu Saanan huiputukseen Norjan jäljiltä kevyesti, että Saana päätti näyttää, että sekin pystyy kyllä järjestämään vaikeuksia niin kuin kunnon vuoret Norjan puolellakin. Mutta vaikeuksien voittamisesta palkkioksi huipulla hetkeksi ilmestyi pilviin aukko ja saatiin ihastella Kilpisjärveä ja muutenkin komeita maisemia Saanan ympärillä.

Oman elämänsä Jeremy Jones. Kuva: Minna Rinne

Yläosan kivikoissa ja kinoksissa jonkin matkaa piti laskeutua lumikenkien kanssa takaisin päin, kunnes vaihdoin laskeutumistavan lautaan. Mietin jonkin aikaa jo etukäteen, että onkohan fuskaamista laskea Saana alaspäin, mutta totesin, että laudan kantaminen huipulle kompensoi kyllä sen alas tulon kevenemisen.

Saanaa alas

Ja oli tämäkin retki sen verran raskas, että alhaalla pizza maistui. Matkaa tuli yhteensä edestakaisin 8,5km ja menomatkalla nousua 592 metriä. Ja tässä kohtaa voin todeta, että kuntoutuminen oli edennyt niin hyvin, että odotin talviloman olevan vaikeampi. Ei kipuja, voimat ja liikeradat riitti hyvin, mutta ehkä edelleen kestävyys vähän hukassa, mutta se korjaantukoon ajan kanssa. Varmistettu oli se, että uudet lonkat on hyvät ja toimivat. Ja tietysti se, että kesäksi voi suunnitella uusia vuoria ja uusia seikkailuja.

Talvilomaseikkailut, osa 4, Stortinden ja Steinskardtinden

Yöllä oli hieman satanut ja taivas oli hieman harmaa. Sääennuste näytti kuitenkin ihan hyvältä. Tutulla rutiinilla aamiainen ja aamiaisella päivän retkikohteeksi valikoitui Ringvassøyan saarella oleva Stortinden. Auto parkkiin, lumikengät jalkaan ja menoksi.

Yrittää löytää reittiä puurajan yläpuolelle. Kuva: Minna Rinne

 Alkuosa oli paikoin erittäin jyrkkää ja kivistä metsikköä, jossa lumi oli pehmeää ja lumessa myös syviä aukkoja kivien väliin ja sulanut lumen alla olleiden puiden ympärille. Pilviverho alkoi myös rakoilla ja sää parantua pikkuhiljaa.

Maisemien katselua ennen takaisin kääntymistä. Kuva: Minna Rinne

Lopulta reitti kävi tässä lumitilanteessa niin hankalaksi, että todettiin että käydään vain läheisellä kielekkeellä ottamassa vähän kuvia maisemista ja käännytään takaisin. Oli maisemat kuitenkin käynnin arvoisia.

Maisemaa

Mittaa tälle edestakaiselle retkelle tuli lopulta 1,8km ja nousua vaatimattomat 94 metriä.

Stortindenin retki jäi aika reippaasti matalaksi

Autolle palattua hetki tutkailtiin vaihtoehtoja. Koska oltiin Tromssan länsipuolella, näytti Kvaløya taas hyvältä saarelta. Sieltä löytyikin Steinskardtinden, joka olisi kilometrimääräisesti lyhyt, mutta melko jyrkkä reitti. Tunnelia vuonon ali oikeaan saareen ja sopivalle levennykselle auto parkkiin.

Eteen ja ylös. Kuva: Minna Rinne

Reitti näytti jo autolta siltä, että se on haastava laskettava, joten taas lähdettiin kiipeämään ihan vaan lumikengillä. Ensin tasangon yli loivaa nousua vajaa kilometri, josta alkoi jyrkempi osuus ensin puurajan yläpuolelle ja siitä hieman oikealle ihan kohtuullisen kuljettavan näköistä reittiä, joka oli kapeahko. Reitti rajautui vasemmalla puolella kallioihin ylöspäin ja vietti jonkin verran oikealle, jossa alas 10-20 metrin pudotus alas ja saman suuntainen jyrkkä muoto.

Jyrkkää ja vaikeakulkuista. Kuva: Minna Rinne

Homma sujui hyvin vähän yli 400 metrin korkeuteen asti (lähtö oli tällä kertaa 160 metrissä), josta reitti muuttui pikkuhiljaa jyrkemmäksi ja lumisemmaksi. Matkan varrella löytyi kiinnostavasti yksi individualisti koivu, joka kasvoi ehkä 100m korkeammalla kuin kukaan muu. Ilmeisesti joidenkin aina täytyy erottua myös kasvimaailmassa.

Yksi koivu kasvoi reilusti muuta puurajaa korkeammalla. Kovis.

Vähän aikaa siinä pystyi ponnistelemaan ylöspäin, mutta alla oli kivikova lumi, jonka päällä oli sen verran pehmeää puuteria, että lumikengillä ei enää nouseminen onnistunut, kun pitoa ei saanut ja lumikenkien jääraudatkaan ei yltäneet siihen kovaan kerrokseen asti. Taas piti jättää huiputushaaveet ja kääntyä takaisin. Lumikengillä alas päin tuleminen oli myös sen verran epämiellyttävää, että totesin turvallisemmaksi vaihtoehdoksi ottaa lumikengät pois, että saa kantapäillä potkittua lumeen askelmia, mikä sekin paikoin paljastui melko vaikeaksi. Lumikengätkin piti tuoda jonkun matkaa käsissä alas päin, kun ei ollut paikkaa, mihin olisi repun voinut laskea kiinnitystä varten niin, ettei se olisi löytynyt seuraavaksi koko mäen alapuolelta. Kaatuminen itsekin olisi voinut tarkoittaa joko pysähtymistä seuraaviin kiviin, jotka tulevat vastaan tai ensin putoamista sille alemmalle tasolle ja sitten pysähtymistä ehkä vasta seuraaviin kiviin, joten varovaisuutta piti noudattaa. Jäähakku olisi ollut hyvä turvaväline, mutta ei nyt sattunut olemaan mukana. Lopulta päästiin ensimmäiseen oikeasti turvalliseen paikkaan kiville, missä hetki nautittiin taas maisemista ennen laskeutumista alas asti.

Kuva: Minna Rinne

Tästä pikkuhiljaa palauduttiin autolle. Tälle retkelle edestakaista matkaa tuli 2,9km ja nousua 322 metriä. Yhteensä siis tälle päivälle vain viitisen kilometriä ja nousua reilut 400 metriä. Vähemmän kuin Saana, joka olisi lupauksen mukaisesti vuorossa seuraavana päivänä kotimatkan varrella.

Huiputtamatta jäi myös tämä

Tässä kohtaa tuli sitten mieleen, että Norjasta ei olla vielä haettu yhtään geokätköä, joten sellainenhan piti vielä jostain poimia, Melkein matkan varrella Håkøyan saarelta valikoitui yksi, joka ei ollut mikro-kokoinen, että mukana jo pitkään olleen matkaajan pystyisi sinne jättämään.

Håkøyan rannalla geokätköilemässä. Vuorovesi on alhaalla. Kuva: Minna Rinne

Rannassa vielä ihmeteltiin vuoroveden ollessa alhaalla erilaisia toinen toistaan hienompia kivilajeja ja simpukoita ja ties mitä meren ihmeellisyyksiä. Irtokivien lisäksi myös näkyi mielenkiintoisia pystyssä olevia kivikerrostumia, joista meri oli syönyt pehmeämmät kiviainekset väleistä pois. Pitäisi ehkä alkaa biologiksi tai geologiksi.

Minä ja hyvä ystäväni herra Amundsen. Kuva: Minna Rinne

Illalla käytiin vielä pyörimässä vähän kylillä Tromssassa, kun sitä ei oltu minään päivänä ehditty ja jaksettu. Tapasimme sattumalta hyvän ystäväni ja ihailemani Roald Amundsenin. Lopulta palattiin hotellille lepäämään seuraavan päivän Saanan huiputusta varten, josta emme tosin olleet kovin huolissamme. Oltiinhan tässä jo kahtena edellisenä päivänä kiivetty yli Saanan verran.

Saanalla oli tosin tarjolla pientä jekkua, ettei olisi liian helppoa, mutta siitä kerron seuraavassa jaksossa.